Luukku 2

 

"Tarkoitukseni on kertoa tässä eräästä naisesta."

 

Vaikka Kultakutri, siis ihan minä itse, on tarinan päähenkilö,  minulla ei ole hänestä juuri lainkaan tietoja. En oikein saa palautettua mieleeni edes hänen kasvojaan. Tämä saattaa kuulostaa tosi omituiselta, mutta uskokaa, kun sanon, että tällä hetkellä kaikki on hämärän peitossa. Muistoni ovat kadonneet, mutta toivon ja toki uskonkin, että ne palaavat, kunhan vain kaivelen tarpeeksi syvältä, tarpeeksi sitkeästi.

 

Aloitan siis alusta, sillä sen syvemmälle tuskin voisin kaivautua. 

 

Kesä oli jo kääntymässä syksyyn, kun minä synnyin kotiluolaan.  Meillä ei ollut tapana mennä sairaalaan syntymään. Pysyimme kotona. Naapurikolosssa asuva vanhempi nainen auttoi äitiäni synnytyksen aikana. Äidin kertoman mukaan, minähän en tästä muista tietenkään mitään, synnytys oli vaikea ja kivuilas, eikä vähiten sen takia, että naapuri käytti kaiken ajan sättiäkseen äidin tyhmyyttä. Eihän se ollut kunnon menninkäiselle sopivaa sotkeutua, johonkin päivänsäteeseen. Jokainen menninkäinen tietää, että niitä huithapeleita on varottava, väistettävä, jokainen, jopa tuollainen keskenkasvuinen typerys. Haukkumista jatkui ja jatkui ja jatkui. 

 

Tuntien uurastuksen jälkeen minä pullahdin ilmoille. Vaihtuivatko silloin pahat puheet ihastuksen huudahtuksiin kuten tapana on, kun uusi menninkäinen syntyy? No ei sinnepäinkään. Kun kätilö näki minut, hän pyörtyi kauhusta. Äiti joutui siis kuitenkin selviytymään yksin.

 

Kun äiti kertoi minulle tästä, hänelle tuli aina kyyneleet silmiin, ei sen takia, että hän jäi yksin vaan koska hänen mielestään minä oli kaunein menninkäisvauva, jota ikinä on ollut. Minullahan oli pienet kultaiset kiharat alusta lähtien. Äiti päätti heti, että nimeni tulee olemaan Kultakutri. Eikä hän nimestä luopunut vaikka luolien vanhat viisaat sanoivat juuria tulkitessaan, että nimeni saattaisi minut ongelmiin karhujen kanssa. Äiti oli aika päättäväinen jo silloin.