Luukku 4

 

"Olin keittiössä spagettia keittämässä, kun puhelin soi." 

Tässä on nyt hypätty hiukan ajan kerroksissa eteenpäin. Vauva-ajasta ei ole paljon kerrottavaa, koska kaikki vauvat ovat kuitenkin hyvin samanlaisia, syövät, nukkuvat ja haisevat. Ei menninkäisvauvat ole sen kummempia kuin muut. Mutta toisin kuin vaikkapa ihmislapset, menninkäiset alkavat osallistua luolan toimiin heti, kun ovat kavunneet jaloilleen, niin minäkin. Omituisen ulkonäköni vuoksi äiti piti minut aina lähellään, joten keittiöhommat olivat tuttuja.

 

Jotta tarina etenisi kerron seuraavasta käänteentekevästä päivästä syntymäni jälkeen eli päivästä, jolloin puhelin soi.

 

Teillä on varmaan paljon uskomuksia ja ennakkoluuloja. Pidätte menninkäisiä jotenkin alkeellisina, sivistymättöminä. Hämmästytte siis varmaan sitä, että meillä on puhelin. Vielä enemmän hämmästyisitte, jos kertoisin, mitä kuuntelin radiosta ruokaa tehdessäni. Taidan kertoa ihan vainsaadakseni teidät hämmästymään. Cladio Abbado johti Lontoon sinfoniaorkesteria. Minä viheltelin samaan tahtiin Rossinin Varastelevan harakkan alkusoittoa. Erinomaista spagetinkeittomusiikkia.

 

Spagetti oli melkein valmista, kun puhelin keskeytti minut. Olin yksin kotona, joten pakko kait minun oli vastata. Ensin ei kuulunut mitään muuta kuin syvää hengitystä. Aikani haloota huudeltuani täysin vieras ääni sanoi:

"Minä tulen huomenna. Ole valmis."

 

Puhelin mykistyi tämän lauseen jälkeen. Minä yritin vielä kysellä, mutta suljettu se oli. Kuka tulee? Mihin pitäisi olla valmis? Oliko puhelu tarkoitettu minulle vai jollekin muulle? Äidille? Mutta ei äitikään osannut valaista asiaa. Spagetista tuli hiukan ylikypsää, mikä oli todella harmi.