Keltainen sadetakki

 

 

Aamuyöstä kumpikaan meistä ei jaksa enää juhlia, mutta minä olen hyvä heräämään aamuyöstä ja valvomaan pari tuntia. Ja jos menee myöhään nukkumaan, kuten eilen (tai tänä aamuna, koska taisi se olla jo yli puolen yön) ja herää kuitenkin ennen seitsemää, jää unet vähiin, mikä voikin toisaalta olla hyvä juttu, koska väsyneenä ei kykene keskittymään, eikä edes pysy hereillä jossain kirjan tai telkkarin ääressä, joten voi syventyä kierrätykseen ja jätesäkkeihin, sillä tuolla perässä niitä leviä edelleen raahaan.

---

Kuten tästä lyhyestä ja ytimekkäästä alkulauseesta voivat jotkut arvata, katsoin eilen Ultra Bran stadionkonsertin telkusta. En ollut varsinaisesti fani, olin enemmän hevi, mutta kyllä ne laulut soivat, sanat miellyttivät ja miellyttävät edelleen.

 

Jos kaupunki tulvisi
Vesireittejä pääsisi pakoon
Kaupunki tulvisi
Vesireittejä pääsisi pakoon
Vaan minä en ole kala
Vaan minä en ole kala

  

Siinäpä soma aasinsilta aiheeseen, jonka takia rupesin postailemaan 

 

 Kirjaston lukupiirissä on nyt tämä kirja. En ole aiemmin lukupiirejä harrastanut, mutta nyt ajattelin kokeilla. Kokeilu kannatti jo pelkästään tämän kirjan takia. Lukekaa! On erinomaista tekstiä, ei kuivaa asiaa vaan elävää elämää ilmastonmuutoksesta, elämänmuutoksesta, näkökannanmuutoksesta, vesistöjenmuutoksesta.

---

Ohimennen mainittu valosaaste herätti muistoja muutaman vuosikymmenen takaa. Kun Kainuun rajoilta muutin Vantaalle kesällä, hämmästelin, kun valoisia, oikeasti valoisia kesäöitä ei ollut; hämmästelin kesää, mutta talvi toi suuren pettymyksen. Pimeys puuttui. Ei ollut pehmeää, rauhallista pimeyttä koskaan. Taivaanrannassa hehkui omituinen oranssi valo aina. Siellä se talvisin edelleen hehkuu, mutta minä olen siihen tottunut, joskus jopa ajattelen, miten näppärää, kun ei tarvitse taskulamppua vaan näkee yöllä "pimeässäkin" kulkea. Ihmisen tottuminen on auttanut ihmiskuntaa selviämään hengissä, auttaa edelleen, mutta auttaa myös tuhoamaan elämää.

 

 Tuhoamisesta onkin lyhyt matka kasvimaahan ja rikkaruohoihin. Kävin poimimassa marjoja ja ajattelin, miten harmi on luopua noista valtavista punaviinimarjapensaista. Josko en luopuisikaan? Josko jaksaisin palstan puolikkaan huoltaa tänä syksynä, siirtää sinne asioita, joita haluan säilyttää, pitää puolet, luopua toisesta puolesta. Tämä puoli on se, jota en ole paljon hoitanut, mutta punaisten viinimarjojen lisäksi minulle jäisi jonkin verran vadelmaa, valtava raparperi, maa-artisokkaa loputtomiin, ehkä lipstikkaa ja ruohosipulia, jos ne löytyvät tuolta heinikosta.

 

 Iskinpä siis käteni heinään ja aloin kiskoa. Vielä on harkinnassa, mitä teen,

 

 mutta kun Fizbankin on alkanut viihtyä, ehkäpä olen edelleenkin maanviljelijä. Se kyllä todella tarkoittaa sitä, että jaksan ennen kevättä raivata alueen, tehdä penkkejä, siirtää kasveja, kitkeä ja kuokkia. Päätöksen teen joskus loka-marraskuussa.

 

Vaikka levät pysyy, jokin edistyy. Otin yhteyttä muutamiin ystäviin, koska olen ruvennut kaipaamaan ihmisiä. Käytiin leffassa. "Varasteleva varpunen" oli aika outo, hiukan tylsä, mutta sehän johtuu vain siitä, että odotin enemmän. "A samuria in time", jonka kävin yksin katsomassa oli paljon parempi, vaikka siltäkin odotin paljon.  

(kuva on Tennarin aulan katossa olivista kukista) 

Nyt siis sukellan pölypallojen joukkoon, enkä edelleenkään käy kommentoimassa teidän kommenttejanne tai blogejanne. Luen kyllä. Sen verran voin kommentoida, että Fizban ei ole ainakaan vuoteen kasvanut yhtään. Ehkä se on miehistynyt.