Sellainen ehkä yllättävä tai ehkä ei, havainto on itsestäni: monet ei-kirjalliset seikat ovat minulle tärkeitä. Olenhan usein maininnut, että tykkään nimen omaan pokkareista, niiden pehmeydestä käsiä vasten, niiden keveydestä, huolettomuudesta. Tämä ei mitenkään poissulje sitä, että tiettyjä kirjoja haluan kovakantisina, arvokkaina. Esim. Tolkienin kuvitetut teokset ja tietyt sarjakuvat ovat mukavampia kovakantisina. Mutta on myös esteettinen mieliteko, esim. jonkin sarjan pitäisi olla samantyylinen. Esim. Pottereista on monia eri kansikuvasarjoja. Teen mielelläni paljonkin etsimistöitä, että löydän samaa kokoa ja kansikuvatyyliä ne sarjat, jotka haluan säilyttää. Joten niinpä ostin tuon Dyynin ekat osatkin pokkariversiona, vaikka minulla on ne vanhana kovakantisena. Ne vanhat ovat aarteeni, josta en luovu, mutta koska noita jatko-osiakin on ja minulla on jo ennestään Dyynin messia pokkarina, ajattelin, että ostanpa tuon ekankin samaa sarjaa. Dyynin lapset on jatkoa Dyynin messiaalle, joten Dyynin lapset piti jokatapauksessa ostaa.
Saadakseni pokkarin olen valmis odottamaan pitkäänkin kuten tätä Kawaguchin kirjaa. Onneksi lukemista riittää vaikkei kaikkea saa heti.
Lukemisen riittävyyden takaan välttelemällä postimaksuja, kun teen tilauksia. Ja ainahan löytyy ilman välttelyäkin kirjoja, joita voisi joskus olla kiva lukea. Tykkäsin Kankimäen Asiat, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joten ajattelin, että varmaan tykkään tästäkin. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi oli todellinen elämys. Luovutin teoksen aikoja sitten tyytärelleni, koska sitä ei enää saanut mistään. (Nyt sitten odottelen, että se ilmestyy tuonne meidän pyykkituvan kierrätyshyllyyn) Sinisalo on kirjoittanut paljon, mutta Ukkoshuilu sattui olemaan saatavissa pokkarina, joten päivitän Sinisalotietämystäni. Asema 11 on taas paluuta ajassa taaksepäin.
Ainahan lukeminen ei ole pelkkää nautintoa. Vandermeerin Etelärajatrilogia on kulttikirjan maineessa ja on viihtynyt hyllyssäni avaamattomana jo pitkään odottaen sopivaa väliä, jotta voisin tarttua siihen. Nyt se oli sänkykirjanani eli yölukemisena. Olisi pitänyt tajuta jo siinä vaiheessa, kun luin takakannesta Stephen Kingin arvostelun "Karmiva ja kiehtova", ettei kyse ole hyvänmielen kirjasta. Se oli oikeastaan vastenmielinen, vaikeaselkoinen, liian outo. Luen minä joskus trilogian loppuun, mutta en nyt.
Varsinaisena kirjana on nyt tietenkin Murakami. Sekin on outo, mutta sen lukeminen tuottaa todella mielihyvää. Sen kanssa voisi mennä istumaan merenrantaan ja vain lukemaan. Murakamiltakin on suomennettu uutta, mutta minähän odotan sitä pokkariversiota tietenkin.
---
Nyt on sellainen uusi aluevaltaus kuin äänikirjat Pöllön lukupiiriä (liittykää mukaan, jos ette vielä ole) varten tilasin BookBeatin, koska kirjasto oli niin hidas. Ja huomasin, että äänikirjoissakin on eikirjallisia ratkaisevia tekijöitä. Lukija on tätkeä. Onneksi tuolla voi näköjään valita kirjoja myös lukijan mukaan.
Pöllön eka kirja oli:
Sisko Istanmäki: Yöntähti, joka on Särmikäs ja oivaltava romaani pitkästä elämästä ja ystävyydestä ja jossa on ihan miellyttävä lukija eli Carla Lindell.
Noihin mainos-arvosteluihin kannattaa näköjään suhtautua varauksella.
En ole koskaan tykännyt äänikirjoista, mutta voi niitä näköjään kuunnella tiskatessa ja siivotessa ja tehdessä jotain muutakin, vaikkapa esim. päätellessä langanpätkiä neuleessa tai puuhatessa monimutkaisia juttuja, joten päätin aloittaa uuden äänikirjan odotellessa lukupiirin uutta teosta.
Kokeilin sitten sellaista kuin Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään, jota mainostettiin: Pakahduttavan kaunis romaani elämän viimeisistä päivistä. En tykännyt lukijasta, joka oli Markus Bäckman. Toisaalta voi olla myös, etten jaksa kirjoja elämän viimeisistä päivistä. Joka tapauksessa vaihdoin.
Seuraava oli ja on edelleen Waris Dirie: Aavikon kukka, joka mainoksen mukaan kertoo tarinan aavikolta huippumalliksi ja ihmisoikeustaistelijaksi, lukijana Sanna Majuri.
Pöllö on siis saanut minut kuuntelemaan äänikirjoja.
