Ihmeparantuminen

 

Kävin eilen sepelvaltimoiden varjoainekuvauksessa ja selvisin siitä suht kivuttomasti. Nyt käsi on vielä paketissa, mutta eiköhän kaikki ole ok, kun paketin avaan tänään. Ajattelin avata vasta iltapäivällä, kun olen ensin käyttänyt Fizbania ulkona. Vävy on hoitanut ulkoilutukset eilen. Ovat nytkin yhdessä aamulenkillä. Eihän minulta ole kielletty koiran ulkoilutusta, mutta olen ottanut varman päälle. Vielä pitää pari päivää olla varovainen. En saa nostella mitään yli kilon painoista asiaa, en urheilla, riehua tai muuta. Elämä vasemman käden varassa on hankalaa. Huomaamatta otan oikeankin käyttöön.

---

Sydäntä on tutkittu tämä vuosi. Sieltä löydettiinkin heti ekassa tutkimuksessa häikkää, johon sain lääkkeen, joka aiheutti erittäin epämukavaa oloa. Olen sitä kuitenkin syönyt. Vaihdoin aamusta iltaan, koska nukkuessa ei haittaa vaikkei jalat kantaisi. Ilmeisesti jatkan pillerin napsimista, koska eilen kävi ilmi, ettei oireita ole ja suonet ovat kunnossa. Aiemmin jo rakenteet ja lihas todettiin toimiviksi. Joten tohtori totesi minut terveeksi. Borrelioosin varalta sain kyllä tukevan, pitkän antibioottikuurin. Fizbanilta sain taas lahjaksi yhden punkin, jonka puremaa pyysin lääkäriä katsomaan, kun kerran oli lääkäri paikalla.

 

Koska neulomistakaan ei suositeltu, pitää tyytyä lukemiseen ja hikoilemiseen. Heti aamusta oli sisälämpö 27,5 astetta. Ei se monta astetta kohoa päivän mittaan. Tämä on sellainen peruslämpö, mitä kiviseinät on varastoineet näinä lämpiminä päivinä. Parvekkeelle ei vielä aurinko paista, joten siellä on suht mukaa istua.

---

Tuohon kesäkisaan palaan kunhan jaksan. Kiitos kaikille osallistuneille. 

 

Luukku 31

 

 "Puollustaudun heti: minä en ole tirkistelijä"

 

Tiedoksi kaikille uteliaille tirkistelijöille, että käytiin Päivänsäteen ja Lumikin kämpässä. Isäukko oli tietenkin oma säteilevä itsensä ja Lumikki tuntui tyytyväiseltä kun voi kuvitella minun muuttavan jonnekin muualle. 

 

--- 

 

Mutta teille jää nyt tehtäväksi päättää, miten tässä kävi, oliko loppu onnellinen vai jotain muuta. 

 

Ja muistatteko, että kun minä, Kultakutri, aloin kertoa tarinaa, en muistanut oikein mitään? Kaikki oli hämärän peitossa. Miksi? Ja mikä on tilanne nyt? Onko yhä hämärää? Siinäpä teille pohdittavaa.

 

 

Luukku 30

 "Kaikista hotelli Ritzin Rivoli-baarissa sinä torstai-iltana istuvista pariskunnista silmiinpistävästi parhaimmin viihtyi pari, joka ei itse asiassa ollut pari."

 

Käveltiin siis Pinokkion kanssa yhdessä eteenpäin. Meillä oli itseasiassa ihan mukavaa. kerroimme toisillemme elämästämme ja totesimme, että taidamme molemmat olla vähän erikoisia. Pinokkio seurasi minua kotikoloon, jossa esittelin hänet kaikille. Yleinen mielipide oli, että onpa outo tyyppi, mutta ilmeisesti kuitenkin ihan kunniallinen nuori mies. Viivyimme kesän yli perheeni parissa menninkäisten kylässä. Syksyllä Pinokkio halusi, että minä tulisin vuorostani tutustumaan hänen isäänsä puuseppä Geppettoon. Äiti kovasti kehoitti minua menemään sanoen, että ehkäpä tässä olisi minulle oiva elämänkumppani, joten olisi kohteliasta tutustua hänen perheeseensä.

 

Mentiin siis puusepän verstaaseen. Geppetto oli ikionnellinen, kun tapasi taas poikansa ja toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi. Olihan siellä puutalossa helppo viettää talvi lämpimässä suojassa myrskyiltä ja pakkasilta.

 

Keväällä alkoi jo tuntua, että ehkä Pinokkio oikeasti olisi hyvä kumppani koko elämän ajaksi. Päätin siis käydä näyttämässä häntä isäukollekin. Pinokkia säikähti, kun kerroin päätöksestä, mutta lohdutin häntä sanoen, että isäukko on ok ja Lumikin minä kyllä pidän kurissa.

 

Siispä matkaan taas. 

 

Vanhenin vuosia kuukausissa

 mistä sen saatan tietää

 

 

siitä, että on mieleni murhe suurempi tunteeni tulta

 

ja että

jokaista luuta kolottaa

jokaista lihasta juilii 

ruosteiset nivelet kitisevät, kolisevat, kipuilevat

helle salpaa hengityksen  

sydämellä on ihan oma rummutuksen tahti, lyö, jos muistaa

silmissä kirvelee, hyppii, kipunoi

voimat valuvat hikenä jalkoihin

jaloista tulee hyytelöä

käsi ei jaksa nousta

ajatus takkuilee 

 

Sellaista se on tulla vanhaksi. 

Sellaistakin se on, mutta ehkä tämän vuoden aikana kerron teille vanhuutta toisestakin näkökulmasta sillä kaikki, mitä tänne kirjoitan kertoo vanhuudesta.

 

 

"Ethän sinä nyt vielä ole vanha."

Kyllä minä olen. Onhan niitä vanhempiakin, paljonkin vanhempia, mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että olen vanha. Vanhuus ei ole minulle mikään ongelma. Se on elämän tosiasia. Se on merkki siitä, että olen elänyt kauan, kokenut paljon, elänyt. Mutta tämän jälkeen en enää iästä, ainakaan omastani puhu kuin ehkä taas, kun vanhenen lisää. halusin vain muistuttaa teitä, että en ole nuori verso vaan vanha fossiili.

 

 Fizban on nuori.

 

 Pihaviljelijätkin ovat, jos ei nyt nuoria, niin ainakin nuorehkoja. He jaksavat, minä en.

 

 Oli mukava aamu, taivas pilvessä, tuuli voimakas, jopa niin voimakas, ettei keittiön ikkunaa voi pitää auki. Tavarat lentelee. Ja kun ikkunaa ei voi pitää auki, läpiveto kärsii. Ja kun läpiveto kärsii, sisälämpö lisääntyy. Sadetta ei kuitenkaan meille suoda. Ja kun en minä jaksa raahautua kasvimaalle, siellä tuskin kukoistaa. Mutta eipä sen väliä näin viimeisenä kesänä.

 

 

Kovin paljon ei kuitenkaan näissä rehevämmissä kohdin vielä kuivuus haittaa.

Tämä rinne on malliesimerkki ihmistyövoiman tuloksista. Joku vuosi sitten jättipalsami oli vallannut koko alueen. Mitään muuta ei kasvanut. Ahkerat kädet kitkivät sitkeästi ja jättiläinen katosi.

 

 

Luukku 29

 

 

"Näen usein unta Delfiinihotellista." 

 

Kun saavuimme ratatyömaalle, oli kaikki jo ohi. Ratahanke oli saatu lopetetuksi. Mielenosoittajat olivat hajaantumassa. Kun tyttö syöksyi isänsä luo, minulla oli orpo olo - ei, ei Orpo vaan orpo. En nimittäin nähnyt kuin isoja ihmisiä ympärilläni, eivätkä he ilmeisesti huomanneet minua. Menninkäiset maastoutuvat aika hyvin, itseasiassa niin hyvin, että harva iso ihminen on koko elämänsä aikana nähnyt menninkäistä, vaikka me elämme heidän keskuudessaan.

 

Tyttö kuitenkin näki ja pyysi minua mukaansa läheiseen hotelliin, jossa oli tarkoitus pitää pienet juhlat onnistumisen kunniaksi. Minä kiitin kutsusta, mutta totesin, että minun lienee aika palata kotikoloon.

 

Käännyin siis toiseen suuntaan kuin tyttä, joka syöksyi vielä halaamaan minua ja kiittämään matkaseurasta. Oli se kuitenkin ihan kiva ipana ajattelin ja pyyhin salaa silmäkulmiani, joissa oli oudon kosteaa. 

 

Allapäin tallustelin kotikoloa kohti, kun joku tarttui käteeni, joku ihan vieras, outo, puisevan tuntuinen tyyppi. Irroitin käteni ja vilkaisin viereeni. Kaverilla oli ystävälliset kasvot ja kaunis hymy, tosin nenä vaikutti hiukan oudolta.

 

"Minä olen Pinokkio. Haluaisin tutustua sinuun, jos vain käy päinsä. Olet minusta jotenkin niin..."

 

Kaveri änkytti ja punastui ja nenä näytti kasvavan.

 

"Ei, ei, ei! En minä valehtele. Nenä kasvaa myös, kun olen hermostunut. Haluaisin tutustua sinuun ihan oikeasti."

 

Tyyppi oikein hätääntyi.

 

"Voit sinä kävellä minun kanssa, mutta ei pidetä kädestä. Se on outoa."

 

 

Luukku 28

 

"Kun isäni, padisah-keisari, kuuli herttua Leton kuolemasta ja kuolintavasta, hän sai raivokohtauksen, jollaista emme olleet koskaan ennen nähneet."

 

Yritin jopa juosta eteenpäin, mutta se lörpöttelevä kakara pysyi kannoillani koko ajan. Eikä se tietenkään tyytynyt pelkästään kertomaan omasta elämästään, vaan uteli koko ajan "mihin olet matkalla?" "miksi?" "kuka?" "kenen kanssa?" "milloin?" Todella rasittavaa. Olisin mielelläni jättänyt vastaamatta ja ollut vain hiljaa, mutta kotikasvatus ei antanut periksi. Pitää olla kohtelias ja silleen.

 

Kun tyttö kuuli tunnin junasta ja menninkäisten mielenosoituksesta, hän suorastaan riehaantui:

 

"Voi miten hienoa! Minä olen menossa juuri sinne. Isäni on muiden kanssa siellä. Sieltä on löydetty liito-oravan papanoita ja koko Elokapina on paikalla. Ihanaa, että menninkäisetkin ovat mukana. Meillä on siis yhteinen taistelu edessä. Hyppääpä minun fillarin tarakalle, niin ehditään paikalle ennen kuin on liian myöhäistä."

 

Ei minulla ollut harmainta aavistustakaan, mikä on fillari, mutta tyttö kiskoi minut melkein väkisin istumaan polkupyöränsä takaosaan ja käski pitää tiukasti kiinni. Voitte kuulkaa uskoa, että takerruin kaikin voimin tyttöön kiinni, kun hän polkaisi pyörän käyntiin. Siinä viiletettiin sellaista vauhtia, että kivrt vain sinkoilivat ja minun tukkani ryöpsähti esiin pipon alta ja lepatti perässä kuin kultainen purje.

 

 

Luukku 27

"Kaikki oli vaalenpunaista: uutuuttaan kiiltelevä polkupyörä, tarralenkkarit, hiukan pieneksi käyneet haalarit ja tiukasti leuan alle sidottu kypärä, jonka molemmilla sivuilla Peter Panin kultakutrinen Helinä-keiju heilutti taikasauvaansa." 

 

Koska minulla oli kiire taapersin mahdollisimman nopeasti. Sehän ei ollut kuitenkaan mitään kiitolaukkaa, joten päätin epätoivoissani liftata. Aika toivoton yritys. Ei isojen rekkojen ajajat nähneet minua sieltä korkealta, eikä muuta liikennettä ollut. Siispä vain tassua toisen eteen.

 

"Polkupyörän lainasimme. Sillä näin me ajellaan. Mutta minne? Vaikka sinne, missä tie vie mummolaan. Minä poljen, sinä ohjaat, niinkuin tanssi matka käy. Mummolaan kun pyöräilemme, pilvenhattaraa ei näy. Eväspussin äiti meille mukaan muisti ojentaa. Syötyämme levähdämme sillä siitä voimaa saa. Kun on tehty pyöräretki mummon luokse mummolaan, pyörän laitan taakse aitan seinän viereen nukkumaan. Minä... apua..."

 

Laulu kuului ensin tuskin tuulen huminaa kovemmin, mutta voimistui koko ajan. Yhtäkkiä tien mutkan takaa lennähti lettipäinen tyttö polkien pyöräänsä vinhaa vauhtia. Huomattuaan minut, hän yritti jarruttaa, mutta kaatui ojaan. Minä säikähdin kaikkea ryminää ja räminää ja kellahdin myös nurin.Tyttö rupesi nauramaan ojan pohjalla:

 

"Oletpa sinä hassu tyyppi, tuollainen pieni ja pyöreä, söpö."

 

Kyllähän tuollaisesta loukkaantuu kuka vain, minäkin. Yritin kömpiä ylös päästäkseni pois tuon ipanan luota. Tyttö oli kuitenkin nopeampi. Hän nousi ojasta, ojensi kätensä auttaakseen minut ylös, pyysi anteeksi nauruaan ja esitteli itsensä Hilleviksi vaikka ei kuulemma olekaan innostunut sen enempää Sakusta kuin Heikistäkään. En yhtään tajunnut noita lörpötyksiä, joten kiitin vain ja jatkoin matkaa.

 

 

 

Luukku 26

 

 

 "Se oli lyhyt yhden kappaleen juttu aamulehdessä."

 

Pitkäkin talvi kääntyy kevääksi jossain vaiheessa. Kun aurinko alkoi paistaa, lumet sulaa ja karhutkin heräillä, kasvoi vaellusviettini taas ylipääsemättömäksi eli oli jälleen pitkällisten hyvästien aika. Karhut, etenkin pikkuinen, yrittivät houkutella minua jäämään pysyvästi asumaan heidän luokseen, mutta jalkojani poltteli liikaa. Viimeinen niitti oli pieni menninkäisiä koskeva uutinen sanomalehdessä. Siinä kerrottiin, että Turun tunninjuna tulisi kulkemaan suoraan menninkäisten metsän halki. Menninkäiset olivat tulleet koloistaan auringonvaloon protestoimaan ja osoittamaan mieltään ihmisten toimia vastaan. Pakkohan minun oli lähteä. Lupasin pikkukarhulle poiketa joskus vielä leikkimään yhdessä. Isäkarhu, joka ei hirveästi tykännyt ihmisistä, sanoi, että hän voi tulla mukaan protestiin.  Minä estelin, että ehkä vielä ei ole voimatoimien aika, jospa yritetään ensin rauhanomaisesti.

 

"Rauhanomainen ei kuulu ihmisluontoon" mutisi isäkarhu, mutta lupasi odotella. Uutisia hän kuitenkin aikoi seurata ja lähteä heti, kun tilanne alkaisi näyttää pahalta.

 

Minulle tuli nyt vielä suurempi kiire, sillä karhut eivät kyllä mitenkään selviäisi hengissä jossain radanrakennusalueilla. Siispä vain pikaiset hyvästit, jätti-iso reppu selkään ja pikavauhtia kohti kotikylää.

 

 

Luukku 25

 

"Kaksi miestä kulki Campo santo Stefanolle vievän puisen kaariportin alitse."

 

Talvesta ei ole paljon kerrottavaa. Karhut nukkuivat todella paljon. Nukuin minäkin, mutta välillä olin aika pitkästynyt. Menninkäiset eivät varsinaisesti nuku talviunta, minä vielä vähemmän, koska minussa on myös niitä Päivänsäteen ikuisen valvomisen geenejä. Pikkukarhu kuitenkin nukkui vähemmän kuin vanhempansa. Rupesin välillä jopa epäilemään, että isäkarhu oli ajatellut saavansa enemmän unta, jos pikkukarhulla on joku leikkikaveri talven aikana. Eihän minulla sinänsä mitään valittamista ollut, ruokaa ja lämpöä riitti. Itseasiassa olin onnellinen, sillä talvi oli todella ankara, pakkanen paukkui ja kinokset kasvoivat valtaviksi. En olisi mitenkään pärjännyt ulkona pienillä töppöjaloillani. 

 

 

Luukku 24

 

 

"Yhdessätoista asunnossa on vain yksi vaatekomero, mutta toisaalta siellä on lasiset liukuovet pienelle parvekkeelle, jolle astuttuaan hän huomasi, että vastapäisessä talossa istui mies ulkona tupakalla pelkässä T-paidassa ja sortseissa, vaikka oli lokakuu" 

 

Aamulla heräsin virkeänä. Yö oli mennyt sikeässä unessa ilman mitään häiriöitä. Keitin aamukahvit ja söin tukevasti ennen matkaan lähtöä. Lauleskelin kulkiessani vanhaa matkalaulua "Tie vain jatkuu jatkumistaan ovelta, mistä sen alkavan näin..." Tiedän, että olen surkea laulaja, mutta ajattelin, etten täällä ikimetsässä häiritse ketään. Lauloin siis kurkku suorana, niin kovaa kuin keuhkoista lähti.

 

"Voisitko olla hiljaa. Tuo huutaminen särkee korvia."

 

Voitte uskoa, että pelästyin, kun kuusien kätköstä kuului murea, kiukkuinen ääni.

 

"Anteeksi, anteeksi. Ei ollut tarkoitus häiritä. Luulin, että olen yksin."

 

"Miten kukaan idiootti voi kuvitella olevansa yksin maailmassa. Olet aivan meidän oven edessä. Katsoisit vähän ympärillesi", murisi ääni.

 

Katsoin siis ympärilleni. Siellä kuusien kätkössä oli kuin olikin pieni kylä, eikä edes kovin pieni.Se oli vain rakennettu niin taitavasti, etteise paljon eronnut metsästä. Laitimmaisen talon nurkalla seisoi kolme karhua. Siis karhuja! puhuvia karhuja, kahdella jalalla seisovia. Ainakin oletin, että ne ovat karhuja. En kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään.

 

Pienin, ilmeisesti lapsikarhu, oli lasten tapaan utelias ja alkoi kysellä, kuka olen, mistä tulen, mihin menen. Yritin vastailla parhaani mukaan kysymystulvaan. Kun olin tehnyt selkoa suunnilleen koko historiastani, ilmoitti keskikokoinen karhu, äitikö?, että meidän on parasta siirtyä sisälle, sillä pikkukarhulla on ruoka-aika. Yritin estellä, etten halua tulla häiritsemään, mutta isäkahu ilmoitti lyhyesti, että kutsusta kieltäytyminen on suuri loukkaus. Kaikki syövät puuroa, kun kerran tarjotaan. Ja minäkin toki söin. Hyvää oli. 

 

Puuron jälkeen isäkarhu kutsui minut ulos puhumaan tulevaisuudesta. pelottavaa, mutta eipä minulla ollut valinnanvaraa. Menimme parvekkeelle, sillä isäkarhu poltti aina piipullisen ruuan jälkeen. 

 

Lopputulos parvekekeskustelusta oli, että minä jäisin talveksi karhujen vieraaksi.

 

 

Luukku 23

 "Monien muiden tavoin en ollut osannut odottaa, mitä tuleman piti." 

 

Ei tämä kirjoittaminen olekaan niin helppoa kuin kuvittelin. Minunhan piti laittaa muistiin omaa historiaani, mutta kummasti tänne näitä sivuhenkilöitä punkee. Yritän pysyä jatkossa ihan vain omassa elämässäni.

 

Viivyin siis Eiliksen luona pitkään, sain paljon uusia ystäviä ja nautin elämästä. Mutta en aikonut jäädä sinne loppu elämäkseni, joten hyvästelin kaikki ja jatkoin matkaa. Kesä alkoi kääntyä syksyyn, piti siis päättää, missä haluaisin talven viettää. Kovin pitkiä matkoja tuskin jaksaisin talvella kulkea. Olin metsäläinen, mutta tämä aika kaupungin laitamilla oli saanut minut ymmärtämään, että kaupungissakin on omat hyvät puolensa. En kuitenkaan suunnistanut keskustaan, kun läksin Eiliksen luota, ihan senkin takia, että ero Eiliksestä oli yllättävän vaikea. Olimme jollain tavoin kasvaneet yhteen. Meillä oli päivittäisiä rutiineja, tapoja ja tottumuksia. Ei ole kovin helppoa vaihtaa tuttu ja turvallinen johonkin tuntemattomaan. Niinpä valitsin metsätien kaupungin valtakadun sijaan.

 

Kun loputtomat jäähyväisseremoniat oli saatu suoritetuksi, nostin repun selkääni, painavan repun, sillä Eilis halusi tietenkin varustaa minut matkaan, ja suuntasin kohti jykevää kuusikkoa, joka alkoi kaupungin länsilaidalta. Kuten olin arvellutkin, kuusien alla oli helppo kulkea. Sen verran kauan oli lähdössä kuitenkin mennyt, että yö ehti yllättää ennen kuin löysin majapaikkaa. Kaivauduin sitten vain kuusen juurien väliin, vedin sammalia peitoksi ja nukahdin. 

Luukku 22

 

 

"Kerran, monta vuotta sitten, kävi niin, että jouduin viettämään sairaalassa melkein yhdeksän viikkoa." 

 

Viivyin Eiliksen luona kuukauden päivät. Tapasin sinä aikana monia mielenkiintoisia menninkäisiä, joista tuli uusia ystäviäni. Eniten tykkäsin Lucysta. Hän oli jo melko iäkäs, mutta hyvin virkeä, seurasi ahkerasti maailman tapahtumia ja matkusteli paljon. Hänellä riitti loputtomiin kertomuksia erilaisista paikoista ja tapaamistaan olennoista. Hän käytti myös hyvin värikästä kieltä, teki jutut eläviksi. Vaikka hän oli vikkeläliikkeinen, hän oli myös joskus yllättävän kömpelö. Ihmettelin syytä, mutta ei tietenkään ollut kohteliasta ruveta utelemaan toisen yksityiselämää. Lucy toki huomasi uteliaisuuteni. Eräänä päivänä hän sitten kertoi.

 

"Olen ollut pienestä pitäen hyvin utelias. Nenä on pitänyt työntää kaikkialle. Eräänä päivänä tapasin pienen hilpeän apinan, joka esitteli itsensä Herra Tossavaiseksi. Meistähän tuli tietenkin kavereita. Seikkailimme metsissä ja vuorilla kaiket päivät. Kotona en Herra Tossavaisesta maininnut mitään, sillä epäilit, ettei äiti olisi tykännyt asiasta. Edessä olisi varmaan ollut pian kotiarestia, enkä olisi enää tavannut ystävääni.

 Äiti olisi ehkä ollut oikeassa, sillä apina oli paljon notkeampi kuin minä. Niinpä eräänä päivänä hypätessäni apinan perässä puusta toiseen putosin selälleni kivikkoon. Huonostihan siinä kävi. En päässyt liikkeelle. Herra Tossavaisen oli pakko mennä kotikolooni hakemaan apua. 

Kesti pitkään ennen kun paranin. Enkä koskaan parantunut kokonaan. Edelleenkin minulla on kipuja ja vaikea liikkua aina, kun ilmanpaine laskee, mutta sillä mennään, mitä on."

 

"Tapasitko vielä apina-ystävääsi?"

 

"Hän muutti pois koko seudulta asumaan jonkun ihmisen luo, joten emme ole sen jölkeen nähneet." 

Luukku 21

 

 "Jos tulette jonakin aurinkoisena päivänä sille pienelle puusillalle, jota kutsutaan täällä päin vieläkin Epäröinnin sillaksi, ja lähdette nousemaan sen luota alkavaa jyrkkää polkua, teidän ei tarvitse kävellä pitkällekään ennen kuin minun taloni katto jo pilkottaa neidonhiuspuiden latvojen välistä."

 

Kun Eilis huomasi aamulla väsymykseni, hän ehdotti pientä kävelyretkeä. Reippailu luonnon helmassa parantaa tunnetusti mielialaa. Eilis ehdotti retkeä vuorille Epäilysten sillan taakse.

 

"Miksi se on epäilysten silta?" 

 

"Sen alla asui ilkeä peikko,joten kaikkia epäilytti ylittää sitä."

 

"Onko meidän sitten viisasta mennä sille?"

 

"Enää ei ole mitään vaaraa. Peikko on heitetty jokeen ja joutunut johonkin suistomaan uumeniin. Sillan takana vuorilla asuu kolme pukkia, Pikku-Pukki, Keski-Pukki ja Iso-Pukki. Ne asuvat vuorilla, eivätkä yleensä yule alas. Kerran oli kuitenkin ankara kevät ja ruoho loppui vuorilta. Pukkien piti ylittää silta päästäkseen laaksoon. Silloin peikko uhkaili pukkeja ja Iso-Pukki puski peikon virtaan. Nyt kaikki voivat ylittää sillan rauhassa."

 

Lähdimme siis patikoimaan vuorille. Oli kaunis ilma. Aurinko paistoi. Tuuli oli lempeää. Maisemat huumaavia. Mielialani parani. Totesi, ettei sillä perheen perustamisella ole niin väliä. On ihan mukavaa olla vapaa liikkumaan oman mielensä mukaan. 

Luukku 20

 

"Punainen väri oli kuin huuto hiljaisessa maisemassa." 

 

Kun vihdoin heräsimme, huomasimme, että olikin tullut nukutuksi seuraavaan päivään.  Söimme siis taas, nyt aamiaisen. Poro söi nyt hillitysti, jotta jaksaisi lähteä vihdoinkin kotimatkalle. Lumikki saattaisi olla jo kiukkuinen. Eilis keitti vielä vahvaa jäkäläteetä, jotta yskä pysyisi aisoissa. Poro lähti reippaasti matkaan, punainen nenä vain vilahti, kun se kääntyi kadunkulmassa vilkuttamaan. 

 

 Meidän loppupäivä meni ihan vain tutustuessa. Eilis sanoi, ettei hän olisi ikinä uskonut, että jollakin menninkäisellä voisi olla kultainen tukka. Eihän kukaan ollut ikinä kuullut, että menninkäinen voisi lisääntyä auringonsäteen kanssa. Sehän soti kaikkia perinnöllisyyden lakeja vastaan.

 

"No, mutta tässä minä nyt kuitenkin olen", totesin. "Asialle ei voi enäämitään."

 

"Eipä niin. Ja olethan sinä aika ihanannäköinen noine hiuksinesi. Tekisi mieli pyytää sinua vaimokseni, mutta en uskalla. Lajiristeymät ovat usein lisääntymiskyvyttömiä ja minä haluan ehdottomasti perheen."

 

Näistä sanoista minulle tuli paha mieli. En minä halunnut Eiliksen kanssa naimisiin, mutta tuskinpa kukaan muukaan minua huolisi. Menninkäisille lapset ovat tärkeitä. Menin siis nukkumaan ikävissä tunnelmissa. Nukuin huonosti. Painajaiset kiusasivat. 

 

Luukku 19

"Eilis Lacey istui Friary Streetin talon yläkerrassa olohuoneen ikkunan ääressä ja näki sisarensa tulevan töistä reippaasti kävellen." 

Olin toivonut saavani vaunut matkalle, mutta sain vain poron. Kyllähän minä porollakin pystyin ratsastamaan, mutta tällä porolla oli kova flunssa, nenä hohti punaisena, räkää valui. pahinta oli kuitenkin yskä. Aina, kun poro yskäisi, minä meinasin lentää selästä pois, sen verran voimallisia yskänkohtaukset olivat.

 

Kaupunkiin kuitenkin saavuttiin ja Eiliksen koti löydettiin. Vaikka Eilis on juridisesti serkkuni, kutsun häntä veljeksi. Menninkäisillä kaikki ovat veljiä ja sisaria. Eilis ihastui, kun yllättäin tupsahdin paikalle, sillä eihän me oltu tavattu koskaan aiemmin. Älkää turhaan ihmetelkö. Tämä on taas menninkäistapoja. Jokainen menninkäinen ilahtuu, kun näkee toisen menninkäisen, sillä kaikki menninkäiset ovat sukulaisia keskenään ja menninkäisten mielestä suku on aina tärkein.

 

Eilis ihmetteli kulkuneuvoani, mutta lupasin kertoa kaiken myöhemmin. Nyt piti saada porolle kuumaa jäkälämehua, jotta hän jaksaisi palata takaisin. Eilis keitti heti saavillisen vahvaa jäkäläteetä. Kun poro oli sen juonut, yskä katosi. Poro kiitti vuolaasti ja sanoi olevansa valmis matkaan. Eilis ei kuitenkaan tätä sallinut, koska vieraille piti tarjota aina ruokaa. Istuimme siis kolmestaan pöydän ääreen. Eilis kaivoi ruokakomerosta kaikenlaisia herkkuja. Ruoka oli todella hyvää, joten söimme itsemme niin pulleiksi, että oli pakko ottaa ruokaperäiset. Pian kaikuikin kolmiääninen kuorsaus Eliksen talossa.

 

Luukku 18

 

 "Joitakin vuosia sitten muutin tähän asuntoon."

 

"Ennen tänne muuttamista asuin kolmen porsaan ylläpitämässä rivitalossa. Olihan se muuten ihan kiva, mutta vähän heikkotekoinen, tehty osittain heinistä ja oljista. Puutakin oli jonkin verran, mutta turhan hento rakennelma silti. Ei ollut mikään yllätys, että kun kunnon syysmyrsky puhkui ja puhalsi, kaikki talot romahtivat. Porsaat itse asuivat tiilitalossa, joka säilyi ehjänä. Me vuokralaiset muutimme tiilitaloon väliaikaisesti, mutta kovin ahtaaksi eläminen kävi. Kaikki siis etsivät uuden asunnon jostain muualta. Minulla ei ollut muuta ratkaisua kuin muuttaa takaisin kääpiöiden luo. Eihän se mikään huono ratkaisu ollut, mutta toisin kävi. Kun olin matkalla vuorelle, törmäsin Päivänsäteeseen, joka lupasi pelastaa minut. En varsinaisesti halunnut tulla pelastetuksi, mutta kukapa nainen kykenisi vastustamaan Päivänsäteen kultaisia silmiä. Enpä siis voinut minäkään. Vuodet kuluivat, pikku päivänsäteitä syntyi, elämä asettui uomiinsa. Ja sitten tulit sinä. Mihinkä minä nyt sinut laitan? Päivänsäde haluaisi sinun asuvan täällä. Olet kuulemma perhettä. Mutta oletan, että sinä et halua, koska kerran karkasit."

 

Mietin, mitä sanoisin. Kertoisinko totuuden, että jos ilkeäsilmäistä Lumikkia ei olisi, jäisin mielelläni iskän luo. Ehkä kuitenkin olisi parempi keksiä jotain muuta, joten sanoin:

 

"Kyllähän täällä on ihan mukavaa, mutta ehkä haluaisin olla oman sukuni parissa mieluummin, siis äitini suvun. Kaupungissa asuu yksi serkkupoika, Eilis nimeltään. Voisin ehkä mennä tervehtimään häntä, jos saisin kyydin. Voin toki kävelläkin, mutta matka on aika pitkä."

 

"Eiköhän kyyti järjesty jotenkin. Jos vaikka huomenna lähtisit. Helpompaa ehkä ennen kuin Päivänsäde palaa. Hän saattaa yrittää estää sinua." 

 

 

Ei saa surettaa...

 

leikkittäiskö prinsessaa...

---

Oikeestihan se menee 

"ei saa valittaa, kun meillä vihdoinkin on kesä, jota on niin odotettu"

---

No, en ole odottanut, mutta en valita. Totean vain faktat:

En meinaa jaksaa.

Lämmin on ihan kiva. On kiva, että yöllä ulkolämpötila usein laskee jopa yhden asteen alle kahdenkymmenen. On kiva, että aamulla voi istua parvekkeella hikoilematta, jos ei liiku. On kiva, kun linnut laulaa, tervapääskyt kiitää aamulla ja illalla ja yölläkin taivaalla. On kiva, kun on kukkia ja vihreää.

Ei ole kiva, kun sisälämpötila ei koskaan laske alle kahdenkymmenen neljän. 

Huonosti nukun, mutta niinhän minä usein, jotta entäs sitten.

 

 On kiva, kun linnunpoikasia hortoilee kaikkialla. Variksenpoika vaati palvelua niin kovalla äänellä, että Fizbankin meni katsomaan, mikä hätänä.

 

 Tänä aamuna käytiin kastelemassa kasvimaata.

 

 Marjoja tulee taas eli heti, kun kykenen olemaan ulkona päivälläkin, menen keräämään. Vadelmia olisi varmaan jo nyt, mutta en pysty en kykene. Onneksi tein päätöksen lopettaa viljelijänurani. Koska tästä hyvin suurella todennäköisyydellä vanhenen, enkä nytkään mitään jaksa, niin ensi kesänä olisi vain stressiä.

 

 Tänä vuonna yritän vain saada kurpitsoita pojan perheen Halloweenjuhliin. Ne on ainoa syy, miksi raahauduin kastelemaan. Näyttävät olevan hengissä. Todennäköisesti käyn toistekin ruiskimassa vettä. Minä avaan kännystä säätiedotuksen aina yhtä toiveikkaana. Ja aina se näyttää helteitä niin pitkälle eteenpäin, kun jaksaa.

 

 Päivänä muutamana jossain ukkostikin. Ei meillä.

 

 Hyvin kasvit pärjäävät toistaiseksi. Ei edes kallioilla ole palanutta ruskeaa kuten monina kesinä. Mutta jos säätiedotukset pitävät paikkansa, vielä ehtii.

 

 Fizban laiduntaa ilolla.

 

 Eilen aamulla käytiin miniän viljelyksiä kastelemassa. Pojan perhe on nyt Lapissa, mutta suuntaavat Pohjois-Norjaan. Oli kuulemma napapiirilläkin yli 30 astetta. Mutta onhan se toki matkailuvaltti niille, joiden kotimaassa alkaa olla yli neljäkymmentä. Pohjoisessa on kuulemma myös verenimijöitä luvuttomasti ja siitä johtuen kaikki autotiet täynnä poroja. Minähän tykkään eläimistä, mutta verenimijöiden suhteen on rakkaus vaikeaa. Yritän ajatella, että tervapääskyt tarvitsevat ruokaa, mutta kun olen kauttaaltaan paukamilla, tökkii.

 

 Eilen oli kaunista usvamaisemaa.

---

Minähän en siis valita, mutta saanko sanoa marraskuussa:

"nyt ei saa valittaa, kun vihdoinkin on saatu kunnon syksy ja pimeä, jota on odotettu" 

---

Neljä vuodenaikaa, joita rakastan, takaa sen, että jokainen saa, mitä haluaa vaikka joskus jako on epätasainen. Suon teille kesäihmisille kesän. Nautin minäkin kesästä ajoittain. Tänään pitäisi mennä apteekkiin ja samalla ruokakauppaankin. Bussillahan sinne pääsee, enkä toistaiseksi ole pyörtynyt, joten hyvin se menee.

 

 Onneksi on nuori koira, joka viihtyy tuulettimen katveessa. Huonostihan se syö aina, mutta eipähän liho liikaa. Ei se oikein juokaan, mutta mitäs minä muuta voin kuin tarjota vettä ja ruokaa. Fizban tekee omat päätöksensä. Aamuisin tehdään pitempiä lenkkejä ja iltaisinkin sen mukaan, kun varjoja löytyy. Päivällä piipahdetaan pari kertaa pikaisesti. Mutta kyllä se syksy tulee ja päästään taas ihan kunnolla liikkumaan.

---

 Sitä odotellessa kerron, että kyllä pisteitä saa kirjailijastakin hän, joka ensin tietää ja Anna Laine on kyllä Pakkasen kirjojen päähenkilö ja luukussa 14 kansikuva on tunnistamatta, kuten toki tänäänkin. Mukavaa, että jaksatte.

 

 Tällaiset auringonlaskut on nyt harvinaisia, mutta vielä tulee niidenkin aika. Tämä oli silloin, kun muualla ukkosti.

 

 

Luukku 17

"Vai, että tapanina on päivä jo mukamas kukonaskelta pitempi, Anna Laine puuskahti."

 

Matka sujui nopeasti. Olisin mielelläni jatkanut pitempäänkin, mutta Brunetti kaarsi isäukon kartanon pihaan, laski meidät alas ja lennähti takaisin taivaalle häviten pilvien taakse. Mitään tervetuloseremonioita ei ollut järjestetty. Pihalla oli vain keittäjä, Anna Laine, joka kiroillen juoksi kukon perässä. Tarkoitus oli kait tehdä päivälliseksi Coq au vin, mutta kukko oli toista mieltä. Lumikki komensi keittäjän tekemään jotain muuta ruokaa ja jättämään kukon rauhaan ilmoittaen samalla, että meillä on nälkä ja tarvitsemme kakkua ja kahvia heti. Keittäjä hävisi kyökkiinsä itsekseen mutisten ja me menimme kartanoon. 

 

Kun olimme päässeet istumaan, Lumikki alkoi tuijottaa minua sanomatta sanaakaan. Kahvi tarjoiltiin ja juotiin täydellisessä hiljaisuudeaa. Olihan se aika  kuumottavaa, mutta päätin, että minä en avaa keskustelua, vaikka huomsin, että Lumikin suupielet alkoivat kiristyä. Minä en olisi se, joka ensimmäisenä antaa periksi. Jos Lumikki luuli lannistavansa minut, hän kyllä erehtyisi.

 

Kun hiljaisuutta oli jatkunut ties kuinka kauan, Lumikki antoi periksi ja alkoi kertoa: 

 

Luukku 16

"Brunetti seisoi ikkunan ääressä ja flirttaili kevään kanssa." 

Kääpiöiden luona oli mukavaa, mutta pitihän sitä kotiinkin palata. Kurpitsavaunut oli palautettu omistajilleen, mutta ei hätää. Kotimatka sujui mukavasti lohikäärmeen selässä. Viimeinen lohikäärme eleli kääpiöiden naapurina silloin, kun ei ollut matkustelemassa maailmalla. Hän tarjosi mieluusti meille kyydin Päivänsäteen luo. Minä yritin selittää, että menisin mieluummin menninkäisten luo, mutta kukaan ei välittänyt minun mielipiteistäni. Jätettiin siis meluisat jäähyväiset, pakattiin mukaan hirveitä määriä ruokaa ja muutamia kauniita kiviä. Minäkin sain meripihkasta tehdyn kaulakorun, jossa oli mukana ruskeita timantteja. Ajatelkaa: ruskeita timantteja! Kun hämmästelin väriä ääneen, tokaisi lohikäärme:

 

"Ruskea on kuninkaallinen väri. Onhan minunkin nimeni Brunette." 

(Kuten tiedätte Brunette tarkoittaa yleiskielessä ruskeaa.) 

"En ymmärrä, miksi sinunlaisellesi mitättömyydelle on annettu RUSKEITA timantteja. Se on melkein pyhäinhäväistys!"

 

Lohikäärme oikein kiehui närkästystä. Minun teki mieleni sanoa, mitä ajattelen jonkun liskon kuninkaallisuudesta, mutta vastoin tapojani hillitsin itseni. En kuitenkaan halunnut riidellä tuon mahtavan eläimen kanssa. Tyydyin siis vain ihailemaan maisemia, joiden yli lensimme.

 

Luukku 15

 

 

"Jones, Kartano-nimisen maatilan isäntä, oli lukinnut kanalan yöksi, mutta hän oli niin humalassa, ettei muistanut sulkea kanojen kulkuaukkoja." 

Atlantiksen vierailu ei todellakaan kestänyt kauan. Pian olimme taas kuivalla maalla. Vaunut keikkuivat vauhdilla vuoriston halki ja pian koputimme kääpiöiden ovelle. Kääpiöt hyppivät innoissaan Lumikin ympärillä. Jälleennäkeminen oli riehakas. Meidät melkein kannettiin vuoren sisään isoon saliin. Lumikki esitteli meidät toisillemme. Olipa outoja nimiä: Lystikäs, Nuhanenä, Viisas, Jörö, Unelias, Ujo, Vilkas. Ilmeisesti nimet oli annettu luonteen mukaan.

 

Salin keskelle isoon pöytään oli katettu juhla-ateria. Pakko sanoa, että kyllä maistui, niin paljon, niin herkullista, ettei tosikaan. Kääpiöt pahoittelivat, etteivät munat olleet ihan tuoreita vaan eilisiä. Koko kanalauma oli nimittäin lähtenyt omille teilleen. Niillä oli kuulemma tapana huvitella välillä leikkimällä munan piilotusta. Ne kävivät munimassa luolaston onkaloihin ja odottivat, että kääpöt etsivät piilot. Huvinsa kullakin.

 

Viivyimme kääpiöiden luona viikkokausia. Vaikka olimme vuoren sisällä, siellä ei ollut pimeää. Kiiltomatolamppujen ja soihtujen valo heijastui tuhansina säteinä luolan seinistä. Seinät olivat nimittäin täynnä timantteja ja muita jalokiviä. Kääpiöt louhivat lisää joka päivä. Kääpiöt olivat kovia laulamaan. "Ain laulain työtäs tee" kaikui luolan uumenissa aamusta iltaan hakkujen säestäessä rytmillisesti. Ei hasumpaa porukkaa ja vieläpä sopivankokoisia ja -muotoisia.

 

Luukku 14

 

 "Taru Atlantiksesta, uponneesta mantereesta, oli kiehtonut ihmisten mieliä niin pitkään, että Atlantiksen löytymisellä olisi luullut olevan merkittävä uutisarvo."

 

Minä siis matkasin Lumikin hienoissa kurpitsavaunuissa kohti uutta seikkailua. Vaunut olivat hienot, mutta oudot. Ne oli selvästi rakenettu pyöreästä kurpitsasta, eikä se edes ollut oudointa. Niitä veti hevosten sijaan hiiret. Kun ihmettelin vaunuja, lumikki totesi lainanneensa ne ystävältään, koska hänen omat vaununsa olivat pajalla korjattavina.

 

 Päästäksemme kääpiöiden luo, jouduimme ylittämään valtameren. Olin vaikuttunut siitä, miten hienosti kurpitsavaunut kelluivat, mutta suuremman vaikutuksen teki se, että vaunuja vetävät hiiret muuttuivat delfiineiksi. Aloin epäillä, ettei tämä kylmäsilmäinen nainen, jonka kanssa matkasin, ollutkaan ihan tavallinen. Hänellä taisi olla jotain taikavoimia.

 

Ja todentotta! Yllättäin meidät ympäröi ilmakupla ja vaunut sukelsivat meren syvyyksiin.

 

"Käymme vain pikaisesti Atlantiksessa palauttamassa sieltä lainaamani kirjan. Sinä voit odottaa täällä vaunuissa, koska et osaa hengittää vedessä. Jatkamme pian matkaa."

 

Välitilinpäätös

  

lapsuuteni "mehiläiskukka" 

 

Ajattelin ilahduttaa teitä tämän hetkisellä pistetilanteella.

• kirjan alkulauseet
• Pöllö 9
• Anonyymi 1
• Saukkis 1
• Puikoillankin 1
• kansikuvat
• Pöllö 8
• Anonyymi 1
• sadut
• näistä olette keksineet niin paljon sellaista, mitä minä en edes tiennyt, että kaikki saa pisteitä
• arvonnassa mukana
• Pöllö
• Enkulin käsityöyt
• Anonyymi
• Rita A
• Sartsa
• Puikoillanikin
• Aimarii
• Päivi
• Emilie
• Sini
• Saukkis
• Ronja

Ronjalle: ihan omia juttujahan nämä on, satunnaisesti ilman käsikirjoitusta tai suunnitelmaa suollettuja sanoja..

 

Kävin pari kertaa kasvimaata hillitsemässä, se nimittäin rönsyilee ihan omiaan. Reissun jälkeen huomasin, että mukaan oli tarttunut tyyppi, jota ensi näkemältä pidin hirvikärpäsenä. Tarkempi tutkinta osoitti, että olin väärässä. Se oli hirvikärpäsen serkku, lintukärpänen. En ole edes tiennyt, että sellainenkin on olemassa. Aina sitä oppii uutta.

 

 Fizban tietenkin keräilee punkkeja, joita onkin tänä vuonna oaljon. Olen pitänyt Fizbania mukana vaikka se syö kaikkea, mitä löytää, heinää tietenkin ja keppejä, oksia, lahopuuta, mutta myös multaa, juuria, matoja. Ei sen maha tästä varsinaisesti pidä, mutta kait senkin täytyy saada nauttia kesästä.

 

 

 Ja kyllähän se nauttii. Nämä eivät ole kasvimaalta vaan ihan vain polkujen varrelta.

 

 Vielä kasvaa luonnonkukkiakin.

 

On olluit minulle mieleiset kesäsäät eli ei hellettä. Märkää on kyllä riittänyt. Meidän sisämeri on ollut voimissaan. Fizbanhan ei tykkää vedestä, mutta uteliaisuus voitti. Pakko oli mennä tarkistamaan, mikä ihme juttu tuolla keskellä lammikkoa on. 

 

 

Luukku 13

 

 "Talven tuulet riehuivat ulkosalla, mutta vuorenkääpiöiden saleihin Kharolisvuorten uumeniin myrskyn raivo ei yltänyt."

 

Kun viikko oli kulunut ja kissa yhä kierteli luolasta toiseen sepittelemässä juttujaan, aloin kyllästyä rauhalliseen arkeen. Kun on kerran päässyt maistamaan seikkailun hurmaa, sitä jää aina kaipaamaan. Pikuisena menninkäisenä on kuitenkin vaikea kehittää elämäänsä seikkailuja, vaikeaa vaikka omistaisi kuinka kultaiset kiharat.  Apua ilmestyi kuitenkin paikalle - tosi oudosta lähteestä.

 

Isäukko oli tietenkin myös kuullut, että olen löytynyt. Niinpä hän karautti paikalle hevosellaan mukanaan vaimonsa Lumikki. Äiti oli aika närkästynyt, mutta koska hyvät tavat ja kohteliaisuus ovat tärkeintä, hän pyysi myös Lumikin puolukanlehtiteelle. Oli kiehtovaa kuunnella kankean kohteliasta keskustelua näiden niin erilaisten naisoletettujen välillä. Koska yhteisten puheenaiheiden löytäminen oli vaikeaa, päätyi keskustelu lapsiin. Isäukkohan olisi ollut enemmän yhteinen heille, mutta jostain syystä häntä ei edes mainittu. Molemmat koettivat löytää  jotain hyvää sanottavaa toisen kakaroista. Hätäpäissään Lumikki totesi:

 

"Tuo Päivänsäde on kyllä reipas ja rohkea. Minun lapseni ovat arempia selviämään etenkin pimeässä. Olen usein pyytänyt heitä mukaani, kun menen kyläilemään kääpiöiden luo. Tiedätte varmaan, että minä asuin osan nuoruuttani vuorenkääpiöiden saleissa."

 

"Ei voi olla!" Minulta pääsi ennenkuin ehdin muistaa, etten puhu tuolle kylmälle naiselle.

 

"Kyllä se on totta. Käyn edelleen tervehtimässä näitä kasvatusisiäni säännöllisesti. Olen itseasiassa menoss nyt sinne päin. Tämä on matkan varrella, joten päätin tulla alkumatkan yhdessä Päivänsäteen kanssa, joka halusi tulla varmistamaan, että olet hengissä. Vaunuissani on kyllä tilaa, jos haluat tulla mukaan."

 

Mitäpä luulette, halusinko?

 

Luukku 12

 

"Viimeinen henkilö, joka näki Alaska Sandersin elossa, oli Lewis Jacob, tiellä numero 21 sijaitsevan huoltoaseman omistaja." 

Olinpa onnellinen, kun pääsin kotiin. Äiti oli kyllä aika äkäinen, sillä isäukko oli käynyt minua etsimässä, kertonut, että juoksin tieheni, eikä minua löytynyt. Vaikka äiti oli vihainen, oli hän myös onnellinen, kun olin hengissä. Läheisessä kaupungissa oli nimittäin tapahtunut murha. Vaikka isojen ihmisten maailma ei yleensä meitä kiinnostanut, oli äiti pelännyt, että minäkin olisin joutunut murhajan uhriksi. Lohduttelin äitiä, että kyllä minä osaan olla varovainen. Kissa, joka yhä seisoi vieressäni säkki kädessään, päästi hörönaurun. Äiti sitä pelästyi, kun nyt vasta tajusi, että meidän kodin ovella on kissa. Kissat eivät suoranaisesti ole menninkäisten kavereita. Ne saattavat joskus sotkea menninkäiset myyriin ja yrittää pyydystää meitäkin.

 

Rauhoittelin äitiä ja esittelin kissan hänelle. Äidin oli tietenkin pakko pyytää kissa sisälle ja tarjota teetä. Menninkäisten kuuluu osoittaa kiitollisuutta aina, kun siihen on syytä. Ja voisiko olla parempaa syytä kiitollisuuteen kuin kotiin tuotu eksynyt lapsi.

 

Kissa viihtyi meillä aika pitkään kertoen tarinoita köyhästä myllärinpojasta, josta tuli kuningas. Jutu olivat kyllä viihdyttävia, mutta minusta kissa teki turhan suuren numeron omasta neuvokkuudestaan. Koko menninkäiskylä kuitenkin kokoontui meille, kun huhu tarinoivasta kissasta levisi kaikkialle. 

 

Luukku 11

 

"Kolme miestä kapuaa kohti kirkkoa."

 

Kahvilasta poistuttuani suunnistin kohti korkealle kohoavaa kirkon katonharjaa. Kirkko oli korkealla mäellä. En jaksanut kiivetä mäkeä, joten tyydyin vain ihastelemaan valtavaa punatiilestä muurattua harjakattoista rakennusta, jonka kattoa päällystävät tervatut, haapapuiset paanut hohtivat kuin kalansuomut. Minä olin vain väsynyt kaikkeen uuteen ja outoon. Halusin kotiin, mutta en tiennyt, miten sinne osaisin. Pakko oli siis vain taapertaa eteenpäin yksin.

 

Kovin pitkään en ehtinyt kulkea, kun takaa alkoi kuulua tassutusta. Hyppäsin tien sivuun piiloon, sillä tassutus ei aina tiedä hyvää pienelle, pullealle menninkäiselle.Työnnyin pusikkoon ja jähmetyin paikalleni. Tassutus pysähtyi.

 

"Paksu takapuolesi näkyy." totesi tassuttaja. "Kannattaisko vain tulla esiin noin huonosta piilosta? Vai pelottaako?" 

 

Minuahan ei pelkuriksi sanota, joten nousin esiin silmät säihkyen.

 

"Oletpas sinä outo tyyppi, karvainen ja kultainen."

 

"Etpä ole itsekään ihan normaali. En ole koskaan kullut kissasta, joka kuljeskelee saappaat jalassa, säkki selässä." 

 

"Saappailla pääsee hyvin eteenpäin. Voisin viedö sinutkin sinne minne haluat, jos vain uskallat hypätä säkkiini."

 

Siinä se pelkuruus taas vedettiin esiin, joten ei auttanut, oli pakko hypätä säkkiin.

 

Kissa nauroi:

"Et ehkä ole pelkuri, mutta tyhmä olet, kun hyppäät tuntemattoman säkkiin noin vain. Mutta koska kunnioitan tuollaista uhkarohkeutta, vien sinun sinne, minne haluat."

 

Pyysin päästä kotimetsään, koska liika seikkailua on liikaa. 

 

Luukku 10

 

"Erään kaupunginosan erään kahvilan eräästä tuolista kerrotaan erikoista legendaa."

 

Tarpeeksi kun juoksee, väsyy kuka vain, eikä juokseminen ole varsinaisesti menninkäisten lempiliikkumistapa, joten minäkin väsyin. Jatkoi eteenpäin kävellen. Natustelin pipareita ja mietin, olisko kuitenkin parasta palata isäpapan hoiviin. 

 

Olin joutunut kaupunkiin, onneksi en ihan keskustaan. Pienen kujan varrella oli kahvila, joka ilmeisesti oli kellarikerroksessa. Minullehan kellari sopi erinomaisesti, sillä kaipasin hetkeksi pois päivänvalosta. Menin siis kahvilaan.  Siellä ei erottanut yötä päivästä muuten kuin kellosta katsomalla. Onneksi minun ei tarvinnutkaan tietää vuorokauden aikaa, sillä kahvilassa oli peräti kolme kelloa ja kaikki näyttivät eri aikaa. Kahvila oli pieni, vain kolme pöytää. Tiskin ääressä oli kolme tuolia. Istuin yhdelle ja pyysin vettä. Piparit olivat aika kuivia. 

 

Kukaan ei puhunut, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota. lasin vettä kyllä sain. Veden juotuani poistuin ulos. Kaupungin keskustaan en halunnut, joten suunnistin sinne, missä korkeita taloja ei enää näkynyt.