Luukku 9

 

"Toisinaan mietin, mitähän tältä saarelta katosi aivan ensimmäisenä." 

Ylitin siis näppärästi avosuon ja pääsin kuivalle maalle. Edessäni oli synkkä metsä, johon johti kapea polku. Seurasin tietenkin polkua, olihan se paljon helpompaa kuin metsikössä rämpiminen. Polku tuntui loputtoman pitkältä. Tallustin eteenpäin ikuisuuden. Mutta voihan olla, että kävelin vain hetken. Ikivanhojen puiden alle aurinko ei paistanut. Oli koko ajan hämärää, joten ajan arviointi oli hankalaa. Mutta kävelin sitkeästi eteenpäin. Sitkeys palkitaan useimmiten. Niin nytkin. Polku mutkitteli koko ajan. Yhden mutkan takaa paljastui aukio, jonka keskellä oli vanha talo. Vaikka olin varma, että talo on asumaton, koputin ovelle. Säikähdin, kun ovi avautui aavemaisen äänettömästi. Vanha, ikivanha nainen  seisoi edessäni.

 

"Lapsikulta, astu sisään. Minä en tee sinulle mitään pahaa. Luulin kyllä, että teitä olisi kaksi, mutta yksikin on ihan hyvä. Tule, tule. Saat karkkia. Minä olen hyvä leipomaan. Huomasitkos, että koko talo on kuin piparkakku?"

 

Piparkakku kuulosti houkuttelevalta, joten menin sisälle. Nainen ohjasi minut kellariin, joka ilmeisesti oli jokin työpaja. Siellä oli myös lipasto, jossa oli riveittäin pieniä laatikoita. Minunhan oli tietenkin pakko avata jokin laatikko. Nainen alkoi huutaa ja heilutteli pipareita nenäni edessä, mutta uteliaisuus oli suurempi. Avasin laatikon. Siellä oli koristenauha. Avasin toisen laatikon. Siellä oli kulkunen. Kolmannessa oli vihreä hohtava kivi.

 

"Näpit irti smaragdistani!" kiljui nainen.

 

Mutta minäpä puristin nyrkkini tiukkaan ja livahdin mummon helmuksien ohi portaisiin ja ulos.

 

Ulkona muistin ne piparit, ryntäsin takaisin sisään, kahmin puseroni helman täyteen pipareita ja juoksin karkuun. Ilmeisesti minun oli tarkoitus juosta koko elämäni ajan.

 

 

 

 

Luukku 8

 

"Torni, jonka ei kuulunut olla siinä työntyi maahan paikassa, jossa mustamäntymetsä oli väistymässä ensin suon ja sitten kaislojen ja marskimaan tuulessa vääntyneiden puiden tieltä."

 

Minä juoksin, kunnes tuntui, että kuolen. Oli pakko pysähtyä. Takaa-ajajien äänet olivat häipyneet kuulumattomiin. Edessäni aukesi valtameri ja sen rannassa hylätyltä näyttävä majakka. Pitkin rantaa lojui ruostuneita esineitä, ikivanhoja majarakenteita. Paikka näytti pelottavalta, pelottavammalta kuin sen keijuäidin hyytävä katse. Minun pitäisi kait palata takaisin. Mutta mihin minä tästä lähtisin. Olin rynnännyt silmittömästi eteenpäin katselematta ympärilleni, joten en tiennyt, miten löytäisin takaisin.

 

Katselin rannatonta merta edessäni. Sinne en ainakaan menisi. Siellä ei ollut elämää. Käännyin ympäri. Takanani oli liejuinen rantakaistale, jossa jalanjälkeni vielä näkyivät pieninä vesilammikkoina. Pian ne häviäisivät lietteen alle. Itseasiassa meri taisi hiipiä huomaamatta rantaa ylöspäin. Kohta se peittäisi tämänkin kaistaleen, jolla seisoin. Nilkkoihin kohoava vesi auttoi kummasti tekemään päätöksen suunnasta. Kävelin reippaasti kohti kauempana näkyvää kaislikkoa. Vauhtini kiihtyi, sillä meri halusi ilmeisesti siepata minut mukaansa, kantaa ulapalle. Lopulta juoksin taas niin lujaa kuin pystyin. Luulin olevani suojassa kunhan ehtisin kaislikon reunaan.

 

Suojassako? Kaislikko loppui, merikin pysähtyi, mutta nyt edessä oli lettosuo, märkä kuin meri, täynnä pohjattomia suonsilmiä. Se olisi ollut ylittämätön alue kenelle vain normaaliasujalle. Mutta minähän olin kuitenkin enimmäkseen menninkäinen. Leveät jalkapohjani löysivät helposti kantavat mättäät.

 

Luukku 7

"Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni." 

Outo paikka, outoja olioita. Mitäpä muuta siitä voisi seurata kuin outoja ajatuksia. Mutta en se ollut minä, joka toi kuoleman mukaan keskusteluun. Se oli tuo väkkäränä pyörivä pieni tyttö, joka ei ilmeisesti pystynyt olemaan hetkeäkään hiljaa. Hän kertoi pitkää polveilevaa tarinaa jostain serkustaan, joka taisteli merirosvoja vastaan. Uskomaton mielikuvitus tällä tyttösellä kyllä oli, hyppäsi sujuvasti merirosvoista vallankumouksesta selvinneisiin. 

 

Samalla, kun tyttö lörpötteli, isäukko jatkoi esittelykierrosta. En minä oppinut siinä kenenkään nimeä, enkä edes kasvoja. Kaikki olivat minusta täsmälleen samannäköisiä, häikäiseviä, liian kirkkaita, liian hilpeitä. Kunnes tuli viimeinen, isompi, iäkkäämpi.

 

"Tässä on rakas vaimoni, kaikkien näiden lapsien äiti, Lumikiksi kutsuttu."

 

Niiasin syvään katsoen alas varpaisiini, kuten kuuluukin. Mutta tämä äiti käski kolealla äänellä katsomaan häntä silmiin. Nostin katseeni. Voihkaisu pääsi väkisin huuliltani. Niin oli jäänkylmä katse ja tyly ilme. Valoa tämäkin säde hohti, mutta se oli jäistä valoa, valoa, joka jähmetti minut, valoa, jossa lymysi kuolema, valoa, joka taatusti jäädyttäisi koko maailman, jos vain voisi. Lumikki olikin hänelle sopiva nimi, kylmä lumi. Kun hän avasi suunsa sanoakseen jotain, tunsin jäätävän tuulen puhaltavan sisuksiini. Minun oli pakko juosta tieheni. Juoksin avoimesta ovesta ulos, juoksin eteenpäin ainoana ajatuksenani, että täältä on päästävä pois ja pian.

 

Sataa lotisuttaa, lätisyttää, ropisuttaa

 

Ja sehän rehevöittää luontoa. Meillä on nyt uudet ruohonleikkuusäännöt menneet perille. Joskus kuivina kesinä kaikki ruohikot kynnettiin niin lyhyeksi, että ne paloivat ruskeiksi. Nyt on monin paikoin pitkää heinää ja myös lyhyempiä alueita, joilla kukkii apilat ja niittyleinikit. Kauniimpaa sanoisin. Ja kauniita kallioitahan täällä on paljon.

---

Jos luonto kukoistaa, minä räydyn. Olen niin väsynyt, että meinaan nukahtaa seisaalleni. Huomenna on luvassa tutkimuksia. Mukavaahan se olisi, jos todettaisiin, että kaikki hyvin, mutta mukavaa olisi saada, jotain korjausta tähän uupumiseen, jotain muutakin kuin "Lakkaa valittamasta ja ryhdistäydy!"

---

Kesäkisassa Anonyymi pyysi vähän korjausta luukkuihin. Sorry, en jaksa/viitsi. Ajastin nuo luukut aikoja sitten, enkä enää niitä korjaile. Koettakaa pärjätä.

---

Pöllö näyttää paneutuneen hommaan, mutta kyllä Anonyymikin hyvin pärjää. Kaikille sanoisin, että ei kannata heti luovuttaa, jos joku on jo ehtinyt jotain ehdottaa. Tuolla esim. eilinen luukku on täysin vailla tietoa. Kuvat ja kirjojen alkulauseet eivät liity mitenkään toisiinsa, paitsi, että molempiin tarvitaan sekä kirjan nimi, että kirjailija. Ja vinkkiähän voi katsoa tuolta "Kulttuurivuosi" -sivulta. Kirjan alkulause on jostain  vuosien 2023, 2024, 2025 luetuista kijoista. Kirjan kannet voi olla, mistä vain. Ja jos haluaa mukaan arpajaisiin, kannattaa käydä edes kerran kommentoimassa jotain. Tosin eipä ne arpajaispalkinnot ole kovinkummoisia.

---

Otan imurin ja nojailen siihen. Josko en nukahtaisi.

 

Luukku 6

  

 

"Kun Rosa ja minä olimme uusia, oleskelimme myymälän keskellä, lähellä aikakauslehtipöytää, ja näin yli puolet ikkunasta" 

Ihme, että selvisin matkasta hengissä, tosin ihan varma en ollut, olinko vielä elossa. Palasin kuitenkin tajuihini ja avasin silmäni. Olin koko matkan ajan puristanut silmäni tiukasti kiinni, koska en halunnut nähdä tätä uutta maailmaa. Menninkäisenä olin tottunut pimeyteen. Oli helpompaa, kun kaikkea ei tarvinnut nähdä. Nyt olimme kuitenkin olleet paikallaan pitemmän aikaa, joten ehkä minun piti katsoa, missä olen, etenkin, kun täällä ilmeisesti oli muitakin. Kuului puhetta, askeleita, touhotusta.

 

Avasin siis silmäni. Valoa säteileviä otuksia oli kaikkialla. Isäukko heitä minulle tyrkytti, perhettään esitteli, selitti, miten olen yksi heistä, kuulun perheeseen, saan muuttaa heidän luokseen asumaan, äiti on antanut luvan.

 

Avasin jo suuni huutaakseni vastalauseen ja kertoakseni hyvin värikkäällä kielellä, mihin he saavat perheensä työntää. Onneksi muistin, että olen Kultakutri, neuvokas pikku menninkäinen, joka selviää elämässä nokkeluudella ja hyvällä suunnittelulla. Suljin siis suuni. Katselin hiljaisena tmpärilleni. Olimme jossain myymälässä, jossa oli isot näyteikkunat, myyntipöytä, hyllyjä täynnä outoja tavaroita ja paljon näitä auringonsäteitä.

 

Yksi säde, ilmeisesti minun ikäiseni tyttö, oli selvästi innoissaan minusta:

 

"Isä sanoi, ettei ole kohteliasta kysellä ja ihmetellä sinua, vaikka oletkin erilainen kuin me. Mutta sinulla on kyllä kaunein tukka, mitä olen koskaan nähnyt ja sinä olet ihanan pikkuinen ja pyöreä. Onko sinulla oikeasti noin paljon karvaa kaikkialla? Rupeatko minun ystäväksi? Sinähän olet melkein minun sisko? Äiti ei kyllä oikein tykkää siitä, että sinä tulit, mutta äidistä ei tartte välittää. Isä määrää."

 

No, jopas jotakin. Ei riitä, että nämä ovat aivan erilaisia ulkonäöltään, näillä on myös ihan oudot tavat. Menninkäisluolissa äidit määrää kaikesta. Isät tekevät, mitä käsketään.

 

Luukku 5

 

"Sleipnir kiihdytti askeleitaan niin että paksu ruskea harja heilui villisti puolelta toiselle."

 

Minä tarrauduin epätoivoissani kiinni narun pätkään, jonka tarkoitus oli kait estää minua lentämästä alla olevaan kivikkoon. Jos olisin tämän tiennyt, en olisi ikinä vastannut puhelimeen. Ainakin päätin, että tämän jälkeen en koske yhteenkään puhelimeen vaikka olisi millainen hätä, koska pelkästään sen puhelimen takia pompin jonkin kuolaavan pedon selässä holtittomasti kuin jyväsäkki.

 

"Minä tulen huomenna. Ole valmis." Näinhän se vieras ääni oli sanonut ilman mitään vihjettä siitä mihin piti olla valmis. 

 

Enpä minä paljon saanut yöllä nukutuksi. Pelotti. Ja aamulla olin vielä puuroa syömässä, kun ovelle koputettiin. Kielsin äitiä avaamasta, mutta hän ei kuunnellut. Kun ovi avautui, silmiä särkevä valo tulvahti luolaan. Isäukkohan se siellä. Oli ykskaks saanut päähänsä tulla katsomaan lastaan. Ja äiti oli tietenkin taas niin ihastunut, ettei saanut sanaa suustaan, katsoi vain palvovasti sitä miehenroikaletta, pyyteli käymään peremmälle ja kiikutti pöytään parasta, mitä oli tarjolla. Mies istuutui viereeni, silitteli kultaisia kiharoitani ja selitti. Puhetta pulppusi vuolaasti kuin kevätpurossa vettä. Muiden ei tarvinnut sanoa sanaakaan, herra kyllä hoiti puhumisen. Minä en kuullut mitään ja ymmärsin vielä vähemmän. Katsoin vain lamautuneena, kun äiti pakkasi reppuani selittäen samalla, miten onnellinen minä olen, kun pääsen katsomaan maailmaa.

 

Minä olin kauhuissani. Yritin selittää, että menninkäisethän sokeutuvat, jos joutuvat ulos päivänvalon aikaan. Hereä nauru seurasi selitystäni. Tällainen sekasikiö kuulemma suorastaan nauttii valosta.

 

Ja lopputulos puhelimeen vastaamisesta oli tämä. Minä olin matkalla johonkin, pois kodista, pois elämästä.

 

Luukku 4

 

"Olin keittiössä spagettia keittämässä, kun puhelin soi." 

Tässä on nyt hypätty hiukan ajan kerroksissa eteenpäin. Vauva-ajasta ei ole paljon kerrottavaa, koska kaikki vauvat ovat kuitenkin hyvin samanlaisia, syövät, nukkuvat ja haisevat. Ei menninkäisvauvat ole sen kummempia kuin muut. Mutta toisin kuin vaikkapa ihmislapset, menninkäiset alkavat osallistua luolan toimiin heti, kun ovat kavunneet jaloilleen, niin minäkin. Omituisen ulkonäköni vuoksi äiti piti minut aina lähellään, joten keittiöhommat olivat tuttuja.

 

Jotta tarina etenisi kerron seuraavasta käänteentekevästä päivästä syntymäni jälkeen eli päivästä, jolloin puhelin soi.

 

Teillä on varmaan paljon uskomuksia ja ennakkoluuloja. Pidätte menninkäisiä jotenkin alkeellisina, sivistymättöminä. Hämmästytte siis varmaan sitä, että meillä on puhelin. Vielä enemmän hämmästyisitte, jos kertoisin, mitä kuuntelin radiosta ruokaa tehdessäni. Taidan kertoa ihan vainsaadakseni teidät hämmästymään. Cladio Abbado johti Lontoon sinfoniaorkesteria. Minä viheltelin samaan tahtiin Rossinin Varastelevan harakkan alkusoittoa. Erinomaista spagetinkeittomusiikkia.

 

Spagetti oli melkein valmista, kun puhelin keskeytti minut. Olin yksin kotona, joten pakko kait minun oli vastata. Ensin ei kuulunut mitään muuta kuin syvää hengitystä. Aikani haloota huudeltuani täysin vieras ääni sanoi:

"Minä tulen huomenna. Ole valmis."

 

Puhelin mykistyi tämän lauseen jälkeen. Minä yritin vielä kysellä, mutta suljettu se oli. Kuka tulee? Mihin pitäisi olla valmis? Oliko puhelu tarkoitettu minulle vai jollekin muulle? Äidille? Mutta ei äitikään osannut valaista asiaa. Spagetista tuli hiukan ylikypsää, mikä oli todella harmi.

 

 

Luukku 3

"Jos pidät tarinoista, joissa on onnellinen loppu, olisi parempi lukea joku toinen kirja." 

Vaikka minä olin lapsena älykäs, viehättävä, kekseliäs ja mukavannäköinen, ainakin äitini mielestä, olin minä myös epäonninen. Juuri sen epäonnen takia en nyt oikein muista mitään. En tajua miksi makaan jossain oudossa paikassa kykettynä joihinkin vempaimiin. En kyllä jaksa kovin paljoa edes kiinnostua, missä ja miksi, mutta varmuuden vuoksi pitää teitä varoittaa lopusta. Tosin tämähän ei ole mikään loppu, tämä on alku. Loppu voi muodostua vaikka kuinka onnelliseksi. Enkä minä ole kyllä mitenkään onneton tälläkään hetkellä, väsynyt minä olen, niin väsynyt, etten jaksa olla sen enmpää onneton kuin onnellinenkaan. Väsyttää ja päätä särkee. En jaksa nyt kaivella mitään. Lepään tänään. Nukun ja näen unia. Jatkan kaivelua vaikka huomenna, jos jaksan... tai joskus myöhemmin...

 

Luukku 2

 

"Tarkoitukseni on kertoa tässä eräästä naisesta."

 

Vaikka Kultakutri, siis ihan minä itse, on tarinan päähenkilö,  minulla ei ole hänestä juuri lainkaan tietoja. En oikein saa palautettua mieleeni edes hänen kasvojaan. Tämä saattaa kuulostaa tosi omituiselta, mutta uskokaa, kun sanon, että tällä hetkellä kaikki on hämärän peitossa. Muistoni ovat kadonneet, mutta toivon ja toki uskonkin, että ne palaavat, kunhan vain kaivelen tarpeeksi syvältä, tarpeeksi sitkeästi.

 

Aloitan siis alusta, sillä sen syvemmälle tuskin voisin kaivautua. 

 

Kesä oli jo kääntymässä syksyyn, kun minä synnyin kotiluolaan.  Meillä ei ollut tapana mennä sairaalaan syntymään. Pysyimme kotona. Naapurikolosssa asuva vanhempi nainen auttoi äitiäni synnytyksen aikana. Äidin kertoman mukaan, minähän en tästä muista tietenkään mitään, synnytys oli vaikea ja kivuilas, eikä vähiten sen takia, että naapuri käytti kaiken ajan sättiäkseen äidin tyhmyyttä. Eihän se ollut kunnon menninkäiselle sopivaa sotkeutua, johonkin päivänsäteeseen. Jokainen menninkäinen tietää, että niitä huithapeleita on varottava, väistettävä, jokainen, jopa tuollainen keskenkasvuinen typerys. Haukkumista jatkui ja jatkui ja jatkui. 

 

Tuntien uurastuksen jälkeen minä pullahdin ilmoille. Vaihtuivatko silloin pahat puheet ihastuksen huudahtuksiin kuten tapana on, kun uusi menninkäinen syntyy? No ei sinnepäinkään. Kun kätilö näki minut, hän pyörtyi kauhusta. Äiti joutui siis kuitenkin selviytymään yksin.

 

Kun äiti kertoi minulle tästä, hänelle tuli aina kyyneleet silmiin, ei sen takia, että hän jäi yksin vaan koska hänen mielestään minä oli kaunein menninkäisvauva, jota ikinä on ollut. Minullahan oli pienet kultaiset kiharat alusta lähtien. Äiti päätti heti, että nimeni tulee olemaan Kultakutri. Eikä hän nimestä luopunut vaikka luolien vanhat viisaat sanoivat juuria tulkitessaan, että nimeni saattaisi minut ongelmiin karhujen kanssa. Äiti oli aika päättäväinen jo silloin.

 

 

Selityksen makua

Yritän kaivaa kasvimaata esiin, kun on ollut muutaman viikon omillaan. Rasittavaa näin lämpimässä, mutta yritän. On pari muutakin kiireellistä projektia (synttärilahjoja), joten sillä selitän, etten aio täällä käydä kovin usein. Nyt uteliaisuuttani tulin katsomaan, onko joku löytänyt paikalle. Tuli sellainen ihan kiva esitys, että laittaisin kommenttien hyväksynnän päälle, jotta kaikki olisivat samalla viivalla, mutta...

---

Todennäköisesti en jaksa ruveta teitä pisteyttämään. Jos rupeaisin, käyttäisin joulukalenterisääntöjä eli se, joka ekaksi ehtii kirjata oikean vastauksen, saa pisteen. Jos haluatte testata itseänne, älkää katsoko muiden kommentteja ennenkuin olette päättäneet, mitä mieltä olette.

---

Nimesin tämän kesäkisaksi vaikka ajattelin lähinnä, että ehkä olisi kiva lukea päätöntä tarinaa. Ainakin sitä oli kiva kirjoittaa. Eka päivä oli tarkoituksella helppo, jottei kenellekään tule tunnetta, ettei tästä tule mitään. Sadut, tarinat ja taruolennot ovat varmaan kaikille tuttuja, mutta ehkä joku kirjan alkulause vaatii salapoliisityötä. Ainahan voitte ilahduttaa kanssalukijoita mielikuvituksilla selityksillä. Niistä voisin antaa pisteitä. Ja juonenkulkua saa vapaasti arvostella. Yritin muistaa, mitä olen aiemmin kirjoittanut, mutta kun tein tätä pitkällä aikataululla satunnaisina aikoina, olen todennäköisesti unohtanut jotain. Luukut aukeavat sen mukaan, milloin kirjoitin, joten jotkut menee peräti iltamyöhään.

---