Luukku 5

 

"Sleipnir kiihdytti askeleitaan niin että paksu ruskea harja heilui villisti puolelta toiselle."

 

Minä tarrauduin epätoivoissani kiinni narun pätkään, jonka tarkoitus oli kait estää minua lentämästä alla olevaan kivikkoon. Jos olisin tämän tiennyt, en olisi ikinä vastannut puhelimeen. Ainakin päätin, että tämän jälkeen en koske yhteenkään puhelimeen vaikka olisi millainen hätä, koska pelkästään sen puhelimen takia pompin jonkin kuolaavan pedon selässä holtittomasti kuin jyväsäkki.

 

"Minä tulen huomenna. Ole valmis." Näinhän se vieras ääni oli sanonut ilman mitään vihjettä siitä mihin piti olla valmis. 

 

Enpä minä paljon saanut yöllä nukutuksi. Pelotti. Ja aamulla olin vielä puuroa syömässä, kun ovelle koputettiin. Kielsin äitiä avaamasta, mutta hän ei kuunnellut. Kun ovi avautui, silmiä särkevä valo tulvahti luolaan. Isäukkohan se siellä. Oli ykskaks saanut päähänsä tulla katsomaan lastaan. Ja äiti oli tietenkin taas niin ihastunut, ettei saanut sanaa suustaan, katsoi vain palvovasti sitä miehenroikaletta, pyyteli käymään peremmälle ja kiikutti pöytään parasta, mitä oli tarjolla. Mies istuutui viereeni, silitteli kultaisia kiharoitani ja selitti. Puhetta pulppusi vuolaasti kuin kevätpurossa vettä. Muiden ei tarvinnut sanoa sanaakaan, herra kyllä hoiti puhumisen. Minä en kuullut mitään ja ymmärsin vielä vähemmän. Katsoin vain lamautuneena, kun äiti pakkasi reppuani selittäen samalla, miten onnellinen minä olen, kun pääsen katsomaan maailmaa.

 

Minä olin kauhuissani. Yritin selittää, että menninkäisethän sokeutuvat, jos joutuvat ulos päivänvalon aikaan. Hereä nauru seurasi selitystäni. Tällainen sekasikiö kuulemma suorastaan nauttii valosta.

 

Ja lopputulos puhelimeen vastaamisesta oli tämä. Minä olin matkalla johonkin, pois kodista, pois elämästä.

 

Luukku 4

 

"Olin keittiössä spagettia keittämässä, kun puhelin soi." 

Tässä on nyt hypätty hiukan ajan kerroksissa eteenpäin. Vauva-ajasta ei ole paljon kerrottavaa, koska kaikki vauvat ovat kuitenkin hyvin samanlaisia, syövät, nukkuvat ja haisevat. Ei menninkäisvauvat ole sen kummempia kuin muut. Mutta toisin kuin vaikkapa ihmislapset, menninkäiset alkavat osallistua luolan toimiin heti, kun ovat kavunneet jaloilleen, niin minäkin. Omituisen ulkonäköni vuoksi äiti piti minut aina lähellään, joten keittiöhommat olivat tuttuja.

 

Jotta tarina etenisi kerron seuraavasta käänteentekevästä päivästä syntymäni jälkeen eli päivästä, jolloin puhelin soi.

 

Teillä on varmaan paljon uskomuksia ja ennakkoluuloja. Pidätte menninkäisiä jotenkin alkeellisina, sivistymättöminä. Hämmästytte siis varmaan sitä, että meillä on puhelin. Vielä enemmän hämmästyisitte, jos kertoisin, mitä kuuntelin radiosta ruokaa tehdessäni. Taidan kertoa ihan vainsaadakseni teidät hämmästymään. Cladio Abbado johti Lontoon sinfoniaorkesteria. Minä viheltelin samaan tahtiin Rossinin Varastelevan harakkan alkusoittoa. Erinomaista spagetinkeittomusiikkia.

 

Spagetti oli melkein valmista, kun puhelin keskeytti minut. Olin yksin kotona, joten pakko kait minun oli vastata. Ensin ei kuulunut mitään muuta kuin syvää hengitystä. Aikani haloota huudeltuani täysin vieras ääni sanoi:

"Minä tulen huomenna. Ole valmis."

 

Puhelin mykistyi tämän lauseen jälkeen. Minä yritin vielä kysellä, mutta suljettu se oli. Kuka tulee? Mihin pitäisi olla valmis? Oliko puhelu tarkoitettu minulle vai jollekin muulle? Äidille? Mutta ei äitikään osannut valaista asiaa. Spagetista tuli hiukan ylikypsää, mikä oli todella harmi.

 

 

Luukku 3

"Jos pidät tarinoista, joissa on onnellinen loppu, olisi parempi lukea joku toinen kirja." 

Vaikka minä olin lapsena älykäs, viehättävä, kekseliäs ja mukavannäköinen, ainakin äitini mielestä, olin minä myös epäonninen. Juuri sen epäonnen takia en nyt oikein muista mitään. En tajua miksi makaan jossain oudossa paikassa kykettynä joihinkin vempaimiin. En kyllä jaksa kovin paljoa edes kiinnostua, missä ja miksi, mutta varmuuden vuoksi pitää teitä varoittaa lopusta. Tosin tämähän ei ole mikään loppu, tämä on alku. Loppu voi muodostua vaikka kuinka onnelliseksi. Enkä minä ole kyllä mitenkään onneton tälläkään hetkellä, väsynyt minä olen, niin väsynyt, etten jaksa olla sen enmpää onneton kuin onnellinenkaan. Väsyttää ja päätä särkee. En jaksa nyt kaivella mitään. Lepään tänään. Nukun ja näen unia. Jatkan kaivelua vaikka huomenna, jos jaksan... tai joskus myöhemmin...

 

Luukku 2

 

"Tarkoitukseni on kertoa tässä eräästä naisesta."

 

Vaikka Kultakutri, siis ihan minä itse, on tarinan päähenkilö,  minulla ei ole hänestä juuri lainkaan tietoja. En oikein saa palautettua mieleeni edes hänen kasvojaan. Tämä saattaa kuulostaa tosi omituiselta, mutta uskokaa, kun sanon, että tällä hetkellä kaikki on hämärän peitossa. Muistoni ovat kadonneet, mutta toivon ja toki uskonkin, että ne palaavat, kunhan vain kaivelen tarpeeksi syvältä, tarpeeksi sitkeästi.

 

Aloitan siis alusta, sillä sen syvemmälle tuskin voisin kaivautua. 

 

Kesä oli jo kääntymässä syksyyn, kun minä synnyin kotiluolaan.  Meillä ei ollut tapana mennä sairaalaan syntymään. Pysyimme kotona. Naapurikolosssa asuva vanhempi nainen auttoi äitiäni synnytyksen aikana. Äidin kertoman mukaan, minähän en tästä muista tietenkään mitään, synnytys oli vaikea ja kivuilas, eikä vähiten sen takia, että naapuri käytti kaiken ajan sättiäkseen äidin tyhmyyttä. Eihän se ollut kunnon menninkäiselle sopivaa sotkeutua, johonkin päivänsäteeseen. Jokainen menninkäinen tietää, että niitä huithapeleita on varottava, väistettävä, jokainen, jopa tuollainen keskenkasvuinen typerys. Haukkumista jatkui ja jatkui ja jatkui. 

 

Tuntien uurastuksen jälkeen minä pullahdin ilmoille. Vaihtuivatko silloin pahat puheet ihastuksen huudahtuksiin kuten tapana on, kun uusi menninkäinen syntyy? No ei sinnepäinkään. Kun kätilö näki minut, hän pyörtyi kauhusta. Äiti joutui siis kuitenkin selviytymään yksin.

 

Kun äiti kertoi minulle tästä, hänelle tuli aina kyyneleet silmiin, ei sen takia, että hän jäi yksin vaan koska hänen mielestään minä oli kaunein menninkäisvauva, jota ikinä on ollut. Minullahan oli pienet kultaiset kiharat alusta lähtien. Äiti päätti heti, että nimeni tulee olemaan Kultakutri. Eikä hän nimestä luopunut vaikka luolien vanhat viisaat sanoivat juuria tulkitessaan, että nimeni saattaisi minut ongelmiin karhujen kanssa. Äiti oli aika päättäväinen jo silloin.

 

 

Selityksen makua

Yritän kaivaa kasvimaata esiin, kun on ollut muutaman viikon omillaan. Rasittavaa näin lämpimässä, mutta yritän. On pari muutakin kiireellistä projektia (synttärilahjoja), joten sillä selitän, etten aio täällä käydä kovin usein. Nyt uteliaisuuttani tulin katsomaan, onko joku löytänyt paikalle. Tuli sellainen ihan kiva esitys, että laittaisin kommenttien hyväksynnän päälle, jotta kaikki olisivat samalla viivalla, mutta...

---

Todennäköisesti en jaksa ruveta teitä pisteyttämään. Jos rupeaisin, käyttäisin joulukalenterisääntöjä eli se, joka ekaksi ehtii kirjata oikean vastauksen, saa pisteen. Jos haluatte testata itseänne, älkää katsoko muiden kommentteja ennenkuin olette päättäneet, mitä mieltä olette.

---

Nimesin tämän kesäkisaksi vaikka ajattelin lähinnä, että ehkä olisi kiva lukea päätöntä tarinaa. Ainakin sitä oli kiva kirjoittaa. Eka päivä oli tarkoituksella helppo, jottei kenellekään tule tunnetta, ettei tästä tule mitään. Sadut, tarinat ja taruolennot ovat varmaan kaikille tuttuja, mutta ehkä joku kirjan alkulause vaatii salapoliisityötä. Ainahan voitte ilahduttaa kanssalukijoita mielikuvituksilla selityksillä. Niistä voisin antaa pisteitä. Ja juonenkulkua saa vapaasti arvostella. Yritin muistaa, mitä olen aiemmin kirjoittanut, mutta kun tein tätä pitkällä aikataululla satunnaisina aikoina, olen todennäköisesti unohtanut jotain. Luukut aukeavat sen mukaan, milloin kirjoitin, joten jotkut menee peräti iltamyöhään.

--- 

Luukku 1

"Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän." 

Minä, Kultakutri, Päivänsäteen ja hänen vaimonsa Menninkäisen tyttö, kirjoitan tämän. Itseni tähden minä tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa.

 

Teille kaikille lienee tuttua mitä tapahtui kauan sitten kaukaisessa galaksissa, kun hämärä jo maille hiipi. Silloin Päivänsäde Kultasiipi aikoi lentää eestä sen. Mutta kuinkas kävikään, kun Menninkäisen pienen hän näki vastaantuleva. Menninkäinen juuri oli noussut pesästään, koska ennen päivänlaskua se ei milloinkaan voi elää päällä maan. Siinäpä he sitten katselivat toisiansa ja Menninkäisreppana tunsi rinnassansa outoa leiskuntaa, niin outoa, että siltä seisomalta halusi viedä Päivänsäteen kotiluolaan armaaksensa. Päivänsäde kuitenkin valitteli, että pimeys vie hengen häneltä, eikä hän toivo kuolemaa, kun on vielä mies parhaassa iässä. Luritteli siinä Menninkäiselle, että pois täytyy heti mennä, sillä jos ei just nyt kotiin lennä, ei enää hetkeäkään elää saa.

 

Se, mitä tarina ei kerro, on, että Päivänsäde sen verran viivästytti lähtöään, että ehti kellistää Menninkäisen sammalikkoon ja jakaa hiukan lempeään. Sen jälkeen vasta lähti kaunis Päivänsäde. Ihan totuutta ei ole laulun loppukaan. Kyllä Menninkäinen mietti, ja miettii varmaan edelleenkin, miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa. Mutta puppua on, että Menninkäinen olisi yksin enää vaeltanut. Sammalikossa pyöriskely ei nimittäin jäänyt tuloksettomaksi. Tuloksena olin minä, roturisteymä. Kultakutri nimen sain, koska isäni periytti minulle kultaiset kiharat. Se pitkä, loistavana hehkuva tukka on kyllä kaunis, mutta julkisesti piilotan tukkani hupun alle. Elämä on muutenkin turhan hankalaa. Menninkäisten maassa ei kaivata moisia. Onneksi muuten olen perinyt olemukseni äidiltäni eli olen pyöreä, persjalkainen, pulleamahainen, vahva työjuhta.

Heinäkisa

 

Koska elämässäni tapahtuu harvoin ja etenkin, koska olen huono niitä vähiäkin tänne päivittelemään, päätin, että heinäkuussa postaan joka päivä. Jotta päätös varmasti toteutuu, suunnittelin kirjallisen kesäkisan matkien muinaista kirjallista joulukalenteria. Kesän kunniaksi kisa on haastavampi. Koska mahdollinen helle pehmentää pään, on hyvä laittaa vähän liikettä aivosoluihin.

 

Jokaisen päivän ensimmäinen lause on jonkin kirjan ensimmäinen lause. Kysytään siis mikä kirja, kuka kirjailija. Yksi piste tiedosta. Lisäksi joissakin kohti esiintyy outoja satuolioita, taruja tms. kaikille tuttua. Yksi piste jokaisesta löydetystä. Kuvat eivät liity tarinaan mitenkään. Aluksi kuvia ei edes ollut, mutta se tuntui oudolta, joten napsin vanhoja satunnaisia kuvia. Osa kuvista on kirjan kansia. Jos tiedät, mikä kirja ja kuka kirjailija, saat taas pisteen. Kisan lopuksi arvon kaikkien osallistuneiden kesken jonkun turhakkeen ja ehkä myös jonkun kirjan. Ja jos satun olemaan ahkeralla fiiliksellä elokuussa, lasken pisteet ja palkitsen vielä eniten pisteitä keränneen. Tämä voi olla liian suuri urakka, sillä niitä pisteitähän karttuu tällä tavalla ihan holtittomasti. Kisa siis kestää heinäkuun ekasta viimeiseen päivään. Jossain vaiheessa elokuun alkupuolella ilmoitan oikeat vastaukset.

 

Kisa voi kuulostaa vaikealta, mutta ei se ole. Kirjoja, joista nämä 31 alkulausetta on valittu, on vain 77 ja ne on kaikki mainittu täällä tässä blogissani kohdassa kulttuurivuosi25 eli olen ne lukenut kolmen viime vuoden aikana. 

 

Fizban matkailee

 

Kun huolettomana juoksentelin koirapuistossa, en todellakaan arvannut, mihin vielä joudun.

 

 Hissihän on jo sinällään kamala paikka, mutta entä kun sen jälkeen mennään ensin bussiin ja sitten metroon.

 

 Metromatka päättyi outoon paikkaan, mutta minähän olin niin onnellinen, kun sain tuntea tukevan maan jalkojeni alla, että otin tyynesti kaiken hässäkän, mitä ympärillä pyöri. Ajattelin, että hyvä, kun kerran hengissä selvisin. En tiennyt, että tämä oli vasta alkua.

 

 Seurasi uusi kulkuväline, juna. Siellä kyllä itketti väkisinkin

 

etenkin, kun matka kesti tuntikausia. Eikähän koettelemukset tietenkään siihen loppuneet. Vielä piti jollain autolla matkustaa. 

 

Pääsinhän minä lopulta autostakin ulos. Pieniä ulkoiluja oli matkan varrella tehty, mutta kunnon jaloittelulle oli kuitenkin tarve.

 

 Mentiin sisälle mökkiin ja siellä sitten vietettiin aikaa.

 

 Kun mukana oli mökin omistaja, viihdyin ihan hyvin

 

 vaikkakaan minulle ei tarjoiltu makkaraa, enkä päässyt saunaan. Tilanne muuttui täysin, kun mökin omistaja jatkoi matkaa ja jäin mummon kanssa kahdestaan. 

 

 Ulkona meni hyvin. Tykkäsin kuljeskella kaikenlaisissa maastoissa, mutta aina sisälle mennessä rupesin valittamaan hyvin, hyvin äänekkäästi ja sitkeästi. Mummo jo alkoi sanoa, ettei vie minua enää ulos. Minähän kuitenkin rauhoituin aikani valitettuani

 

 ja nukuin hyvin mummon vieressä.

 

 Ei mummo kuitenkaan toteuttanut uhkauksiaan vaan kierreltiin mökin ympärillä 

 

 ja tutustuttiin myös lähialueisiin.

 

 Suoritin tyylipuhtaita kettuhyppyjä metsästäessäni kaikkia maassa möngertäviä eliöitä.

 

 Porojakin pyöriskeli iltalenkkien ilona. Niitä en metsästänyt, koska en ole porokoira.

 

 Onneksi seuraksemme tuli mummon opiskelukaveri. Kun hän oli paikalla en itkenyt sisääntuloa. Autossa kyllä itkin senkin edestä. Vieraalla, kun oli auto, niin sillä mentiin katsomaan nähtävyyksiä. Nähtävyydet oli mukavia, mutta matkat ihan hirveitä. Tein taatusti kuolemaa.

 

 

Ensin käytiin kertämässä Auttikönkään luontopolku. Se oli kivaa, vaikka mummo joutui tuijottamaan koko ajan kengänkärkiään, jottei kompastuisi. Minä viipotin vilkkaasti joka puolella.

 

Seuraavana päivänä pääsin taas kehittämään keuhkojani, sillä edessä oli vielä pitempi automatka. Tutustuttiin Pentikin aikaansaannoksiin. Olikin tasokas museomyymälä. Ihmisten mielestä oikea rauhan ja harmonian esikuva. Minulla ei ole sinänsä mielipidettä noista seinistä ja pylväistä, mutta oli kiva päästä autosta ulos.

 

Aikanaan tämäkin ihminen lähti ja jäin taas mummon kanssa kahdestaan - ja aloitin sisääntulohuutokonsertit.

 

 Mummo oli aliarvioinut ruokatarpeeni. Meinasi nappulat loppua. Sain sitten maksalaatikkoa, jonka toki söin, mutta oksensin heti pois. Rajansa se on silläkin, mitä minuun menee. Nappuloilla kuitenkin pärjättiin loppuun asti.

  

Ja lammessahan riitti juotavaa.

 

 Vietettiin vielä ilta mökin omistajan kanssa, kun hän palasi omilta reissuiltaan. Olin helpottunut, kun ei tarvinnut olla mummon kanssa kahdestaan. En nimittäin uskonut, että hän hallitsisi tällaista mökkielämää.

 

 Aamulla pakattiin ja alkoi taas pitkällinen piina, sillä kotiin tultiin autolla, eikä se matka hoidu tunnissa tai parissa.

 

 Taukoja kyllä pidettiin.

 

 Loppumatkasta oli jo liian väsynyt valittamaan.

---

On kyllä ihana olla taas kotona.

Toivotan ihanaa juhannusta teillekin! 

 

Valkoisten kukkien aikaan

Lempipuuni pihlaja kukkii.

--- 

Kovin viileää on ollut. Aamuyöstä herätessäni olen myös ihmetellyt, miten pimeää on, vaikka on vuoden valoisin aika. Pitänee vaihtaa leveysasteita.

---

Muutenhan elämä konttaa eteenpäin entiseen tahtiin. Jos kaikenlaiset -isit hidastelee, niin aika kyllä harppoo vauhdilla eteenpäin. Mitään ihmeempiä ei nyt ole kerrottavana. Kasvimaata olen käynyt kaivamassa esiin rikkaruohojen alta ja jotain teeskennellyt neulovani.

 

pieni polku niityn halki vie

 Fizban on tietenkin minua ulkoiluttanut ahkerasti koko ajan.

 

 

 

Nuorempi mummotettava käytti minua Rose Cafessa. Meillä on tällainen yhteinen kahvilaharrastus. Mummotettava valitsee kahvilat. Laajenee näin minunkin elämäni uusiin ulottovuuksiin. 

 Tällaisiin paikkoihin ei ehkä muuten tulisi mentyä.

 

 Chailatte oli hyvää, mutta minipizza niin sitkeä, että jäi syömättä.

 

 Mummotettavan valinnat oli kuulemma hyviä. Tosin sanoi, että kyllä hän itse tekee parempia vohveleita.

---

Nyt pitänee aloittaa päivä jollain eli siis kasvimaalle. On minulle sopiva kasvimaailma eli pilvessä ja viileää. Mutta ehkä ensin vielä hetken täällä. Saatan jopa yllättää teidät kesän mittaan.

 

Minkä taakseen jättää

 

sen joku ohikulkija nostaa puuhun.

 

 Vihreää kaikissa sävyissä näin aamutuimaan.

---

Aimarii kysyi tuolla edellisessä:  

"Jaksoitko enää siivota, kun olit ulkoiluttanut Fizbanin, käynyt taidenäyttelyissä ja laittanut esille usean parin kauniita sukkia?"

---

Kaikkien suureksi yllätykseksi voin kertoa, että en ole vielä siivonnut. Silloin perjantaina lapsuudenystävä soitti, että voisko hän tulla nyt käymään vähän pitemmäksi aikaa. Tokihan hän voi. Olikin kiva juttutuokio, pitkäkin.

---

 Lauantaina törmäsin aamulenkillä kasvimaanaapuriin ja sovittiin treffit kasvimaalle. 

---

Sunnuntaina olin taas aamukahvilla, kun miniä soitti, että nuoremmalla mummotettavalla on näytös Tanssintalolla, jotta haluaisinko tulla mukaan katsomaan. Halusin.

---

Nyt olen taas aamukahvilla ja odottelen, tuleeko jotain yllätystä. Ellei tule, siivoan. Nyt kävi jopa niin iloisesti, että Pöllön lukupiiriin on ilmestynyt uusi kirja, joka löytyy myös tuosta BookBeatista, jonka ilmaisjakso jo luppui, mutta jota päätin maksaa. Nyt voin siis pistää kirjan pyörimään, kun syöksyn kurittamaan pölyä ja tavarakasoja.

 

 Fizban hempeili, kun pääsi metrosta ulos. Olemme aloittaneet jokapäiväisen julkisliikennekokeilun.

 

 Vaikka tuntuu, että kaikki viheriö, aina löytyy jotain vastarannankiiskejä, vaikkapa lehdettömiä puita.

 

 Vaihteeksi auringonlaskuja muualta kuin parvekkeelta. Nyt aurinko taas laskee tuonne talon nurkan taakse, joten pitää mennä muualle. Näiden kovin eriväristen kuvien välillä on vajaa puoli tuntia.

---

Nyt syön aamupalan loppuun ja ihan toivon, ettei tulisi mitään esteitä siivoamiselleni.