Neulejooga äänimaljoilla ja taiteella

Synttärilahjan siis lunastin eilen. Julkisilla menin. Ja sepäs olikin vaikeaa. Ei se julkisten osuus, mutta lopun kävely. Ei ollut turhaan panostettu kyltteihin. Perille kuitenkin pääsin ihan ajoissakin.

---

Alkuhäslingin jälkeen levittäydyttiin puulattialle joogamattojen päälle. Osalla oli mukana omat, osa lainasi. Minä lainasin. 

---

Yin joogasta oli kuulemma kyse. Jooga ei kuulu kokemuspiiriini, joten uusi elämys. Vilttejä jaettiin siltä varalta, että palelisi. Minulle tuli melkein hiki. Totesin, että, kun on villasukat jalassa, ei vilu pääse käsiksi. Kaikenlaisia muitakin jooga-apuja olisi tarvitessaan saanut, mutta kun en niiden käyttötarkoitusta tiennyt, en ottanut.

---

Lattialla makailtiin eri asennoissa, kyljellään, selällään, mahallaan. Käsiä väänneltiin ylös, alas, sivulle, rinnan alle, lattialle. Ja sitten vain lojuttiin ja hengitettiin. Tehtiin kuulemma jotain eri tavalla kuin yin joogassa kuuluisi. Keskityttiin yläraajoihin, koska neulojat käyttävät paljon käsiä ja hartiat jumittuvat. Pärjäsin ok. Yhdessä asennossa olkapäät sanoivat "ei kiitos".

---

Samalla, kun me lojuttiin ja vääntäydyttiin uusiin asentoihin, toinen nainen (toinen oli siis se joogaohjaaja) soitteli äänimaljoja, joiden värähtely kuulemma laittaa ruumiinnesteet liikkeelle. En huomannut pahempia liikkeitä nesteissäni, mutta kivahan niitä eritaajuuksisia ääniä oli kuunnella. 

---

Hyvin pikaisen loppurentoutuksen (pikainen kyllä riitti, kun oli lähinnä lojuttu) jälkeen, hilauduttiin ylös ja siirryttiin viereiseen huoneeseen pöydän ääreen juomaan teetä, neulomaan ja kuuntelemaan esitystä näyttelystä "Paluu Keniaan". Satuin valitsemaan teepusseista inkiuväärisitruunan. Sepäs olikin hyvää. En ole kovin ihastunut näihin infuusioihin, mutta tämä meni hankintalistalle. Oli Teekanne merkkiä, jota näköjään saa ihan peruskaupasta. Sitä siis ostamaan, kunhan joskus eksyn kauppaan.

---

Heti alkoi pöydän ääressä innostunut pölinä. Puikkohifistelijät siinä vertailivat kokemuksiaan. Minä olen aika onneton suurissa joukoissa (eikös vajaa tusina jo ole suuri joukko?), joten enimmäkseen vain kilisyttelin sukanvartta valmiimmaksi. Museoamanuenssi hiljensi joukon ja halusi kertoa näyttelystä, koska kerran näin ohjelmassa luvattiin. Esitys olikin mielenkiintoinen. En yleensä jaksa kuunnella ohjattuja näyttelykierroksia, mutta nythän istuttiin ja neulottiin. Näyttely on koottu yhdessä Suomessa asuvien kenialaisten kanssa. Kenialaiset ovat kertoneet esineistä ja elämästä Keniassa, joten näyttelyyn on saatu aitoja asiantuntijoita muokkaamaan tekstejä. Kuulemma ihan uusi tapa koota näyttely. Kuulostaa hyvältä tavalta.

---

Ja sitten vain kotia kohti. Sosiaaliset tyypit ehtivät jo muodostaa ystävyyssuhteita, vaihtaa osoitteita ja sopia jatkotapaamisia. Minä jäin odottelemaan kotikyytiä (lahjan antaja tarjosi autokyydin kotiin päin) ja kuvailemaan taivaita. Espoossa oli kaunis auringonlasku.

---

Ihan kiva kokemus, mutta ehkä ei kuitenkaan minua. Tällaisiin osallistujat ovat niin puheliaita ja sosiaalisia, että väkisinkin jään syrjästäkatsojaksi. En osaa tunkea sanottavaani siihen äänivirtaan - etenkään, kun ei ole mitään sanottavaa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos joskus vaikka intoudun jostain neuletapahtumasta - joskus, mutta ei nyt taas vähään aikaan. 

---

Koirapoika oli intopiukeena, kun kotiuduin. 

(Ja minä mietin, milloin olisi aika laskea se vapaaksi sateenkaaren tuolle puolen. Kuka silloin toivottaa minun tervetulleeksi?)

 

Helsinki - savuinen sumuinen kaupunki

 

Ihmiset ei tunne edes naapuriaan.

Mutta ei hätää. Naapurit kyllä tuntee ihmisen ja tietää hänestä kaiken. Turvallista on siis olo.

Sateisen hämärää on sää - vihreää, vehreää luonto, kun vettä on riittänyt. 

 

 

Ja meille tällainen tuhruinen sää sopii paremmin kuin pistävän kuuma auringonpaiste.

Ja sanonpa taas kerran, että tämä on ihanaa seutua asua. Kallioita, metsiä, tilaa ja merikin lähellä. Puhumattakaan tästä asunnosta, joka on lottovoitto minulle, ikkunoista tuijottelijalle. Ja naapuritkin on mukavia. Kaikenlaista elämää riittää, mutta niinhän sen on oltavakin. Riidoista on helppo pysytellä erossa, kun ei liian tuttavalliseksi kenenkään kanssa rupea. Enemmän elävien kanssakin on helppo elää, kun muistaa peruskohteliaisuuden, ja vastaa puheisiin kuten ihmisille vastataan. Juhlat voi joskus kiihtyä äänekkäiksikin, mutta väsyy ne juhlijatkin joskus. Ja eläkeläisenähän voi univelkaa hoitaa päikkäreillä. En millään haluaisi muuttaa täältä pois.

Eilen matkustin toiselle puolen kaupunkia jalkahoitoon. On nimittäin moniongelmaiset jalat, joita pitää hoitaa, sillä kävelykyky on tärkeää. Entinen jalkahoitajani muutti Pariisiin, joten piti löytää uusi. Googlesta sitten valitsin tämän asiakaspalautteen takia. Osoittautui hyväksi.

Siinä matkustellessani ajattelin, miten fiksua oli ostaa vuosilippu. Ei tarvitse laskea euroja, eikä miettiä, mikä olisi kannattavampaa. Enkä jälkikäteen viitsi laskeskella, matkustelenko tarpeeksi, että olisi edullista. 

Tänäänkin matkustelen. Sain tällaisen synttärilahjan. Siihen kuului autokyyti, mutta sanoin, että menen julkisilla, mutta takaisinpäin otan mieluusti kyydin. En ole koskaan missään tällaisessa ollut ja nytkin vähän mietityttää, että onkohan oikein minun juttu. Mutta kolme tuntiahan kestää mitä vain.

Kesäkurpitsahillon tein vain keltaisista kuorimatta, siemeniä poistamatta. Pikkukurpitsoista se onnistuu. Omenaa en laittanut, jotta voin tarjota maistiaisia tyttärelleni, eli on vain kesäkurpitsaa, sitruunaa ja hillosokeria. Sitruunaa olisi saanut olla enemmän, vaikka jo laitoin vähän ylimääräistä. Kyllähän tuota syö. Tänään tosin syön vain perunakukkoa. Lasteni isä tuli entisiltä kotiseuduiltamme kesänvietosta ja toi minullekin kukon. Herkuttelupäivä tiedossa.

---

Miten olisi kirjallinen joulukalenteri?

Kasvun voimaa

 

Kävin eilen kasvimaalla toteamassa, että hyvin kukoistaa. Minulla on nykyisin kukkia koko ajan maljakossa. Naapuri tulee joku päivä keräämään kehäkukan siemeniä. Minä en viitsi. Eiköhän tässä kohti ole ensi keväänä reippaasti taimia.

Keräsin samalla satoa. Mustaviinimarjat olivat enimmäkseen kuivuneita, pieniä käppyröitä. Vadelmia oli jokunen ja pienissä valko- ja viherviinimarjapensaissa muutama maistiaisterttu. Ne ovat vielä niin nuoria, ettei paljon voi satoa odottaa.

Perunat on suuri yllätys. Kun en viime vuonna viitsinyt kerätä perunoita, ne olivat ruvenneet kasvamaan. Ne kasvoivat sitkeästi roskien ja laudankappaleiden alla, kunnes tajusin jossain vaiheessa, että kesantoni keskeltä tunkee perunanvarsia. Raivasin niille vähän tilaa ja annoin olla. Ja satoahan ne tuottavat. Aika vaikea on kaivaa noita mukuloita esiin kaiken roskan alta, mutta jotain kuitenkin tuli parista varresta. Varmaan jäi jokunen mukula sinne lautojenkin alle, mutta onpahan nyt perunoita. Käyn lisää kunhan nuo on syöty.

Kesäkurpitsat on sitten oma lukunsa. Minulla oli kaksi pussia vihreän siemeniä, eri laatuja, ja yksi pussi keltaisen. Keltaiset puskee satoa. Kerään ne pieninä, ettei tartte kuoria, eikä heittää sisustaa pois. On tullut syötyä kesäkurpitsaa raakana, paistettuna, keittona. Nyt ajattelin kokeilla tehdä hilloa sitruunan kanssa. Toivottavasti tuossa oman kylän kaupassa on sitruunoita. En ole koskaan tehnyt kesäkurpitsoista hilloa. Olen kyllä usein pakastanut niitä keitettynä mössönä. Mössöä voi käyttää kaikkeen, keittoihin, kastikkeisiin, sämpylöihin, lettuihin. Aika mietona se sujahtaa huomaamatta monenlaisiin ruokiin. Nyt on kuitenkin pakastiin niin täynnä niitä punaviinimarjoja, ettei sinne oikein mahdu mitään. Siispä hilloamaan.

Konehan on luotettava, kotimainen toimija, mutta kummasti on vuodet sekaisin. Joku luki "päivitämme hissinne tällä vuosikymmenellä". Siinä on laskettu mukaan se pakollinen viivästyminen, mikä näissä on aina. Tämähän tietää Koirapojan olemassaolon takarajaa, koska ei se jaksa portaita enää kävellä. Olisi mahdollista mennä evakkoon, mutta uusi paikka olisi liian suuri rasitus papparaiselle. Minähän pystyn kiipeämään. Tekee hyvääkin. Ja voi olla, että Koirapoika muuttaa sateenkaaren tuolle puolen aiemminkin. Aika väsy alkaa olla. Minä vain haluaisin sen vielä pitää.

Ollako vai eikö olla?

 Aika tylsä aamutaivas taitaa luvata lämpöä. Olisi melkein pakko mennä kasvimaalle, kun en ole taas siellä käynyt. Saattaa olla vielä jotain mustaviinimarjojakin ja karviaisia, mutta ennen kaikkea, pitäisi raivata sitä rikkaruohopöheikköä. Aurinkoinen, tyyni päivä vain ei ole siihen paras mahdollinen. Mutta milloin se paras päivä tulisi? On taas kertynyt kaikenlaista ohjelmaa tuleville päiville. 

Ja tietenkin se saamattomuus haittaa. Sama tämän blogin kanssa. Olen ehtinyt meinata postata, mutta ei sittenkään. Nyt sitten höpötän viikon edestä. Olisi ehkä lukijaystävällisempää suosia lyhyitä päiväraportteja.

Aikahan menee kivasti taivaita tuijotellen

ja myrskyjä kuunnellen. Vaikka ei se myrsky sitten kovinkummoinen ollut. Ja niinkun sitä mainostettiin!

 

 Joskus taivaanrannassa näkyy kaikkea outoa.

Yhdet synttärit oli myös. Perinteinen suklaakakku epäonnistui, mutta tuli syötyä. Tytär kysyi, teenkö aina samalla ohjeella ja ihmetteli sitten, miten se joka kerta maistuu erilaiselta. Totesin, että olen niin luova ihminen, etteivät ohjeet minua kahlitse.

Ohjeetta tein sukat synttärisankarin toiveitten mukaan. Ja hän tykkäsi.

Ohjeita on kuitenkin kiva katsella, joten tilasin kirjan. Sen saikin halvalta, kun tilasi tekijältä eikä kirjakaupasta. Siinä on yksi hieno kettusukkaohje, jota ehkä voisin joskus noudattaa tai soveltaa tai ainakin ajatella tekeväni.

Kotona olen siis ollut. Kerran kävin tuossa lähimmässä kauppakeskittymässä bussilla, bussilla, koska satoi. Tarkoitushan on toki kävellä, mutta vähiin on kävelyt jääneet, koska aina löytyy hyvä syy. 

Kyllä sika syitä löytää, jos ei ole maa jäässä, on kärsä kipeä.

 

 Koirapoikahan toki lenkittää minua säännöllisesti. Kalliolla on usein muitakin. Leikitään piilosta.

Pitihän minun ommellakin, mutta ei se vielä edennyt. Yhden laatikon sentään purin, katsoakseni, onko materiaalia. No, onhan sitä. Hyvä, että on, jos joskus vaikka innostuisin.

 

 Lopuksi vielä perinteinen lintukuva. Lajin saa tunnistaa.

--- 

Rupean harkitsemaan, mitä tänään jättäisin tekemättä.

Aamuhaahuilua

 

Helposti näköjään Koirapoikaa syyllistän turhasta haahuilusta vaikka taitaa olla ihan vain oma perusluonteeni. Nytkin tässä katselen utuista taivasta ja mietin, mitähän tekis vai tekiskö. Vaihtoehtoja on. 

---

Siivousta kaipaisi koti ja järjestystä kodin kaapit. Kirjahyllyäkin voisi taas setviä. Sehän on yleensä se, mistä aloitan järjestämisen - ja mihin sen lopetan. Mutta kyllä nuo muut kohteet olisi tärkeämpiä. 

---

En ole kangasvarastojakaan vuosiin katsonut. Mummotettavan synttärit lähestyvät ja olen ajatellut ommella hänelle projektipussukan, kun hän on nyt innostunut neulomisesta. 

---

Ja hän halusi sukatkin, jotka ovat kesken. Ne voisin tehdä. Saisin siinä samalla tuon BabylonBerliini-urakankin tehtyä. Olen nyt sitkeästi katsonut sitä ekasta kaudesta lähtien vaikka ihan hyvin olisin voinut jättää katsomatta. Siitä vain on keuhkottu niin paljon, että kuvittelin sen kuuluvan sivistykseen.

---

Mukavaa olisi lukea. Minulla on taas kerran Dyyni kesken. Se hyvä puoli huonosta muistista on, että lempikirjoja voi aina lukea uudestaan.

---

Kaupassa olisi suotavaa käydä.

---

Jos menisin kauppaan, voisin ostaa myös kukkamultaa ja huoltaa kukkiani. Sitä olenkin suunnitellut alkuvuodesta lähtien.

---

Alkaisi olla syytä varata pyykkitupakin

---

Luetteloahan riittää. Ja kun tarpeeksi kauan miettii, mistä aloittaisi, voikin todeta, että päivä on pulkassa. Aloitetaan huomenaamulla uudestaan.

Ulkona on nihkeän kostea lämmin ilma. Jätän suosiolla syrjään kaiken liikunnan. Onneksi tuuleekin. On ihan miellyttävä sää haahuilla, mutta ei rehkiä. Sen verran kosteutta ilmassa, että hiki tulee paikallaan ollessakin täällä sisällä, kun täällä ei tuule vaikka ikkunat on auki. Tai ei kaikki. Jos keittiön ikkunan avaisin tuliisi sellainen läpiveto, että tavarat lentelisi ympäriinsä. Niin kuuma ei vielä ole, että moiseen turvautuisin. Harkitsen jonkun ilman pyörittäjän päälle laittoa.

---

Kännykkä piipasi. Tässä uudessa - siis miniän vanhassa joulahjaksi saamassani - on sellainen toiminto, että se ilmoittaa näin maanantaisin edellisen viikon ruutuaikani. Kolmisen tuntia päivässä olen kännykkää tuijottanut. Pitäisköhän pyrkiä vähentämään? Onhan tuo aika paljon. Kolmessa tunnissa ehtisi vaikka mitä.

Ajattelin lopettaa tällaiseen intiimiin sänkykamarikuvaan, mutta pitää nuo eiliset taivaat kuitenkin vielä laittaa. 

Nyt on tasaisen harmaansinistä taivasta, mutta tervapääskyt lentelevät yhä.

---

Jatkan pohdiskelua aamupalan ohessa.

Koirapoika ja kasvimaa

 

Jos ensiksi vähän oion käsityksiä, joita olen Koirapojasta levittänyt. Koirapoika liikkuu ihan hyvin, juokseekin, jos on sillä mielellä. Voitais varmaan tehdä pitempiäkin lenkkejä, Mutta koska minusta meillä on jo loppulaskenta päällä, annan Koirapojan päättää lenkeistä. Joskus mennään ihan kunnon vauhtia eteenpäin. Usein haahuillaan, seisoskellaan, katsellaan ja nuuskitaan jokainen ruohonkorsi tarkkaan. Koirapoika kuulee jotain, mutta hyvin vähän ja hyvin valikoivasti. Kuulee, kun minä tulen kotiin ja laitan oven kiinni. Ei kuule, jos ovikello soi ja joku vieras tulee ja laittaa oven kiinni. Eli, jos minä olen poissa, on tarkkana. Jos minä olen kotona, nukkuu rauhassa. Näkö toimii. Lähtee raviin, kun näkee jonkun tutun koiran lähestyvän. On tärkeää sanoa kuonopäivää, mutta muuten ei viitsi seurustella. Hajut on tärkeitä, siksi haahuillaan paljon nenä maassa. Joskus närästää. Siihen on lääke, joka auttaa. Kipulääkettä syö säännöllisesti. On myös toinen kipulääke tarvittaessa. Harvoin tarvitaan. Kortisonia syö koko ajan, jotta suolisto pysyy kuosissa. Ja sehän pysyy. Turkki on yleisesti ottaen erittäin hyvä. Tuossa näkyy lonkilla olevia kaljuja läikkiä ja korvanlehtien reunassa on myös kapea karvaton alue. Mahassa on ohut karva, mutta niinpä se on aina kesäisin ollut. Ei valita. Lähtee aina innoissaan ulos. Syö liiankin hyvin. Ja vatsa on kunnossa. Ettei taida kukaan muu olla koko ajan lopettamassa sitä kuin minä. Minulle tärkeintä on huomata ajoissa, ettei koiran elämä ole enää elämisen arvoista. Siksi tätä koko ajan mietin. Mutta ainahan on mhdollista, että tulee äkillinen romahdus. Josko lakkaisin täällä koko ajan pohtimasta, mitä tekisin.

Sade teki kasvimaalle hyvää, etenkin rikkaruohoille.

Kävin tänään enimpiä kitkemässä. Ulkoistin viinimarjojen poiminnan, kun joka paikka on jo täynnä marjoja. Miniä lupasi käydä poimimassa loput. Pääsen muihin puuhiin, kun ei tarvitse marjoja ajatella.

Unikot on mukavia. Niitä kasvaa pitkin poikin vaikka en niitä viljele. Naapuri viljeli ja sieltä siemeniä kantautui minunkin puolelle.

Olen unohtanut, että piti kalliota kuvata. Eilen ykskaks iltalenkillä muistin. Sade on sielläkin puhaltanut kasvua käyntiin.

Marjapäiväkö?

 

Tänäänhän ei pitäisi sataa, joten voisin taas sukeltaa marjapensaisiin. Kasvimaalla riittäisi muutakin puuhaa, mutta hyvä, jos jaksaisin edes ne kaikki marjat kerätä talteen. Niitä nimittäin jäi. Onhan tässä pieni mahdollisuus, että linnut ovat huolehtineet sadonkorjuusta. Mutta menen katsomaan. Nyt on jo nuo aamuiset pilvet kadonneet ja sinisellä taivaalla vain pulleita poutapolviä seilailee. Mutta kovin on hiljaista. Tervapääskyt ilmeisesti kyllästyivät jatkuvaan kylmään sateeseen ja lähtivät kohti etelää.

Satanuthan on reippaasti ja usein. Kun oli pieni kuiva hetki, pesin keittiön ikkunan. On ihan toinen tunne nyt katsella ulos. Ja vaikka heti tietenkin vähän satoi, ikkuna näyttää vielä puhtaalta. Kunhan tästä reipastun, käyn muidenkin ikkunoiden kimppuun. Olen ollut jotenkin taas saamaton. Annan ajan vain valua.

Koirapojan kanssa lenkkeily on sellaista haahuilua. Mennään ihan koiran tahtiin. Ajattelen, että jos nenä maassa laahustaminen on koiran harvoja iloja, niin minä jaksan laahustaa mukana. Ajallisesti tehdään kunnon lenkkejä, vaikka matka ei paljon edisty. Mutta nyt Koirapoika määrää elämämme tahdin.

Olen sitten oman hyvinvointini takia yrittänyt tehdä pitempiä, reippaampia lenkkejä, kun täällä riittää ylämäkiä puuskutettavaksi. Reitti kulkee koirapuiston ohi. Sieltä kuuluu joskus huolestuneita kysymyksiä "miksi sinä yksin kuljet".  Lohdutan, että kyllä Koirapoika on yhä voimissaan, nukkuu kotona ja kerää voimia, että jaksaa sitten taas haahuilla.

Että tällaista täällä. Lusikoin aamupalani loppuun ja lähden marjaretkelle.

---

Meinasin unohtaa valittaa:

Kintut on täynnä kutisevia itikanpuremia. Hidas haahuilu koiran kanssa antaa itikoille mahdollisuuden iskeä kiinni.

Elokuu

 Elokuu alkoi sateisena ja sotkuisena. Hulautin osan smoothiesta keittiön matolle. Tuolla se nyt yrittää kuivua. Fiksusti olen valinnut keittiöön helpot muovimatot. Nyt on tosin helpot matot muuallakin. Koirapoika saattaa joskus lorauttaa matolle, jos en ole huolehtinut ulkoilusta - tai jos Koirapojasta siltä tuntuu. Aika vähän kyllä näitä lorautuksia sattuu. Hyvin pitää toistaiseksi kosteutta papparainen.

Koirapojasta on huoli lähinnä sen suhteen, että enkö osaa laskea sitä vapaaksi ajoissa. Olen niin monia koiria katsellut ajatellen, että jos olisi minun, antaisin jo mennä. Mutta sitten kun on minun, niin osaanko tehdä päätöksen ajoissa. Toistaiseksi luulen, että vielä sen elämässä on iloa. Ruoka ja uni maistuu, aina on valmis lähtemään ulos ja joskus innostuu leikkimäänkin hetkeksi. Mutta alkaahan se näyttää siltä, että takana on paljon elettyä elämää. Toisaalta, näytänhän minäkin. 

 

Eilenkin satoi, ja aika paljonkin. Ei tarvitse kasvimaan kastelusta huolehtia. Muuten siellä kyllä riittäisi puuhaa. Eilen kävin, ennen sadetta, taas nelisen kiloa punaisia viinimarjoja keräämässä ja vielä jäi. Nyt on reilusti yli 10 kiloa pakkasessa. Mustia on vain kilon verran ja vadelmat tulee syötyä samantien. Valkoisia ja vihreitä tuli muutama. Pensaan alut sain viime vuonna äitienpäivälahjaksi. Kasvimaalla riittäisi siis puuhastelua, mutta eiköhän aika kulu tänään kotosalla, ainakin lupaavat tasaista sadetta koko päiväksi - tasaista tai kuurottaista, mutta jatkuvaa kuitenkin.

Illalla auringonlaskiessa komeat pilvet peittivät vielä taivaan.