Tällainen aamu

Heräsin ties miten monta tuntia sitten. Kun ei unta enää tuntunut riittävän, ajattelin nousta kahville ja lukea vähän espanjaa, kun tänään on kurssi, jolle kait on mentävä, vaikka olen pudonnut kelkasta jo aikoja sitten. Totaalisen itsepetoksen vallassa jopa harkitsin, etten menekään vaan käytän ajan hyödyllisemmin ja luen kotona. Eipä ole tullut luettua edes tässä kahvin kanssa. Kaikenlaista sijaistoimintaa keksin. Tosin nyt väsyttää ja päätä särkee ja olisi järkevämpää mennä vain nukkumaan. Mutta olin viime viikollakin poissa, joten on sinne nyt vain ryömittävä. Minähän tykkään espanjan opiskelusta - kait... Tosin tämä ope ei ole mieluinen. Suurin osa ajasta käytetään tehtävien tekemiseen ja parin kanssa keskusteluun. Minulle olisi hyödyllisempää, jos opittavia asioita käytäis enemmän tunnilla läpi. Hyvin ne on kirjassa selitetty, mutta minä mieluummin tekisin tehtävät kotona ja saisin opetusta tunnilla. Ihan kiva ja varmaan pätevä ope on, mutta ei just minun tyylinen. Ja vaikuttaahan tuokin, että juoksen jossain kaukana kelkan takana, enkä ehdi kyytiin.

Koirapoika heräsi, kun kävin parvekkeella kameran kanssa. Nyt se hiippailee ympäriinsä siihen malliin, että ulos pitäisi mennä. Varmaan kohta on lähdettävä. Ja kohta on sinnekin kurssillekin lähdettävä, jos aioin. Miten se mahaakin rupesi koskemaan? Olenkohan niin sairas, etten voi mennä...

Ja ne lumetkin suli. Eilisen päivän satoi vettä ja nyt meillä on joka puolelle noita kahluualtaita, joista saisi hyviä lätäkkökuvia.

Kait tuo koira on vietävä ulos. Se nimittäin saattaa lorauttaa tai pökelöidä sisälle ihan vain omaksi ilokseen, jos sitä ei huomioida. Se on mukava koira, mutta täysin piittaamaton hyvistä tavoista ja ihmisten miellyttämisestä. Kun ehdoin tahdoin hankkii alkukantaisen rodun, joutuu sietämään myös sen, että sivistyksen pintakiilto on niin ohut, että repeilee omaan mahdottomuuteensa. Mutta hyvinhän Koirapoika on minut koulinnut.

Onni keskustelun loppu

Onnesta on nyt sanottu, se mitä on sanottu. Lumetkin ovat sulaneet ja vettä sataa. 

Rajoitan jatkossa näitä kurssikirjoitustenjulkaisua, mutta nyt tuli niin lyhyt aiheesta, joka on aiheuttanut paljon keskustelua ja murhettakin?

Onni 

Onni on pieni ja pehmeä, eläväinen, liikkuvainen, ilkikurinen. 

Kun olin pieni, onni kirmasi metsissä ja pelloilla, viiletti potkurilla keväthankia, joi sadepisaroita, pyydysti kielellään lumihiutaleita, nauroi ukkoselle, myrskyille, tuulille, keinutteli auringonsäteissä, piileksi korsien lomassa, eläinten korvien takana, äidin askeleissa ja uuvahti illan tullen tuvan lämpöön. Minä seurasin onnea huolettomin askelin keskelle seikkailuja, keräsin onnea, varastoin sitä itseeni, unohdin ikävät asiat. 

Eräänä päivänä onni tuli vastaan aapisen sivuilla, muutti merkit kirjaimiksi, kirjaimet sanoiksi, lauseiksi, teki kertomuksia. Se oli ihan uudenlainen onni. Istutti minut tuntikausiksi nurkkiin, pöydän alle, navetan ylisille, lämpimille kiville, pehmeälle nurmikolle, mihin vain, missä sain olla rauhassa yksin tarinoiden kanssa.  Uusia maailmoja avautui eteeni, tietoa asioista, joita en ollut nähnyt enkä oikein ymmärtänyt, mutta jotka kiehtoivat, muuttivat arkipäivät unelmiksi. Tutustuin uusiin ihmisiin, eläimiin, maailmoihin. Elämä ja tarinat kasvoivat yhteen. Tarinat tuntuivat liikkeenä lihaksissa ja metsissä kasvoi uusia tarinoita. 

Syvän surun hetkellä onni peitti kasvonsa, käpertyi kokoon, haalistui näkymättömäksi, katosi elämästäni. Askel oli raskas, sanat kadottivat merkityksensä, tarinoiden juoni lakkasi juoksemasta. Olin onneton. Tiesin kadottaneeni onneni kokonaan. Tiesin jatkavani murheiden kanssa loputonta harmaata tietä, päiviä, jotka vain kuluivat loppuun ilman valoa, öitä, jolloin pahat unet kiusasivat, herättivät kauhuun. 

Mutta ei onni ollut minua unohtanut. Eräänä päivänä se istui auringonsäteellä pienenä, pehmeänä kynä kädessään, ojensi minulle paperin ja sanoi 

- Kirjoita suru paperille, tee siitä sanoja, kertomus, sillä kertomuksissa on aina onni mukana. 

Minä otin kynän ja paperia ja kirjoitin, kirjoitin paljon, kirjoitin kaiken. Onni istui hiljaa olkapäällä ja sanoi 

- Näin on hyvä. 

Minä kasvoin. Onni pysyi mukanani, löytyi ihmisistä, musiikista, tanssista, taiteesta, perheestä, niin monista uusista asioista, mutta aina myös kirjan kansien sisältä ja ulkoa luonnosta. Kun ahdisti, voin aina juosta onnen kiinni metsäpoluilla ja kirjoittaa surut kansien sisään, piirtää paperille sen onnen, jonka lapsena keräsin mukaani. 

Onni asettui mukaan arkipäivään, jäi usein kiireen jalkoihin, mutta koskaan se ei jättänyt minua kokonaan. Elämä kulki omaa latuaan jääväämättä, tarjosi suuria suruja, pieniä murheita, väsymystä, pettymystä. Mutta suurimmankin epätoivon hetkellä jossain lintu lauloi, lapsi nauroi, heinä huojui tuulessa ja vesipisaraan muodostui sateenkaari. Sieltä onni kurkisti, iski silmää, viittoi seuraamaan. 

Ja kun aika kului, murheista tuli kokemuksia, suruista lauluja ja samalla vahvistui usko, että onneen ei tarvita syitä. Onni vain on, pieni ja pehmoinen.

Ei löydy

tähän aamuun mitään valituksen aihetta. Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta.

Eilen illalla alkoi sataa kunnolla ja nyt on kaunista. Varovasti mummo tassutteli tuossa aamuyöstä Koirapojan kanssa. Koirapoika herkisteli mahansa kanssa. Oli herkistellyt keittiön matollekin, joten joku päivä taas mattopyykille. (Meillä on taloyhtiössä sellainen ihana juttu kuin matonpesukone, joten keittiön muovimattojen pesu ei ole mikään rasite. Paitsi, että on saatava itsensä liikkeelle pihan yli. Nyt matot odottelevat parvekkeella ja keittiössä on ikivanhat risaiset, mutta puhtaat räsyt.) Varovasti liikkui mummo, kun pelkää kaatumista. Oikeasti on tasapaino hakusessa nykyisin sen verran, että liukkailla olen hidas. Tosin näkyy nuo parikymmentä vuotta nuoremmat naapuritkin hiiviskelevän. Minulla on vain se ongelma, että joskus olen ollut aika tasapainoinen.

Televisionkin sain omin voimin pelittämään. Mihin minä sitä poikaa tarvisisin. Ei ole kovin laadukas kuva kaikin ajoin, mutta se voi johtua kuvantoimittajan ongelmista eikä välttämättä minun asetuksista. Että nyt voin taas istua telkkarin edessä neulomassa. Kun nykyisin noita kirjoneuleita lähinnä väännän, jää jutun juoni enimmäkseen hataraksi, mutta mukavampi on neuloa telkkari auki. Kuvittelen multitaskaavani.

Eipä tässä muuta ihmeellistä. Koirapojan linnut kävivät eilen pesulla ja istuivat kylppärin patterille kuivattelemaan. Minä kävin naapurissa hierojalla illan lumipyryssä. Tänään menen salaatille ja viinille ja konserttiin illalla, mutta josko saisin itseni salille sitä ennen. Ensin kuitenkin neulomaan sinne telkkarin eteen, kun nyt ei tartte lähteä heti koiralenkille. Koirapoika nukkuu sängyssä tyytyväisenä, kun sai minut aamuyöstä liikkeelle.

Meren julmuus...

...sai aikaan pahan pettymyksen. Herkkäuskoinen kun olen, kuvittelin herääväni valkoiseen aamuun, mutta heräsinkin hyvin märkään räntään.

Kyllähän tuolla on enemmän lunta kuin eilen aamulla, mutta sitä luvattiin kymmeniä senttejä. Ja joo-o, onhan tuota kymmeniä senttejä, jos pituussuunnassa mitataan. Susirajan tuolla puolen on kuulemma ihan enemmänkin talvea tavattu. Hyvä puoli tässä vesi-räntäsotkussa on, että kärpänen, joka jostakin oli eksynyt pörräämään sisälle, iso, sitkeä paksukainen, oli tullut niin epätoivoiseksi kierrellessän lamppuja ja katsellessaan ulos, että oli mennyt hukuttautumaan tiskialtaaseen. Minä toki otan osaa hänen murheeseensa, mutta olen salaa iloinen, että teki tuollaisen ratkaisun. Aika ärsyttävää, kun lueskelee sängyssä lampun valossa ja joku koko ajan pöristelee vieressä, tunkee silmille ja suuhun.

Jos ilmastonmuutos etenee vauhdilla, niin meillähän on tasaisemmat lämpötilat. Mutta kun minä tykkäisin pakkastalvista ja hellekesistä. Myrskyistä kyllä tykkään ja nehän lisääntyvät, ovat jo lisääntyneet. Mutta ehkä niidenkin hohto hiipuu, jos kasvavat kovin mittaviksi.

Kaunistahan märkä asvaltti on, eikä ole pelkoa liukastumisesta, mutta...

 Valittaminenhan auttaa aina. Kun tässä aikani istuin niin vesisade muuttui rännäksi. Että kivat sille!

Nyt ehtii lunta kertyä maahankin. Tänään on päivällä edessä kävely pentukoiran luo. Silloin tulen kovasti iloitsemaan siitä, että räntä piiskaa suoraan päin näköä ja maassakin on märkää lunta - ja jos oikein hyvin käy, on liukastakin.

(Oliko tämä nyt kyllin onneton päivitys, jotta saisin jotain aikaseksi? Jos ihmiset keskimäärin eivät ole onnellisia, kun ei ole mitään suurta syytä olla onnellinen, niin ei se vain minulla toimi. Olen yrittänyt ajatella, että ei ole mitään syytä olla onnellinen ja heti tulee mieleen sata ja tuhat syytä. Mutta keksinhän minä kovasti yrittämällä myös syitä olla onneton. Nyt pitää vielä opetella se kultainen keskitie eli ei-niin-onneton-jos-nyt-ei-onnellinenkaan, tyytyväinen, mutta ei suinkaan onnellinen. Termistöt on niiiin vaikeita. - lisäsin vielä yhden iin, jottette luule sen olevan kirjoitusvirhe.)

Koirapoika kantaa minulle koko ajan pehmoleluja. Luulee, että minua on nyt jotenkin onnellistettava, kun kierin onnettomuudessa.

Pakko on myös vielä sanoa, että outo kalusto tämä minun keittiön, ihan tyylikäs ja kiva, mutta aavistuksen liian korkea tuoli ja matala pöytä. Ikävä istua näin pitempään.

Ja vielä yksi ps. Tilasin lehden kylkiäisten vuoksi. Kylkiäiset on minun houkutin aina. Kylkiäinen oli Prymin kolmikanttiset puikot. Näyttävät toooosi oudoilta. En ole kokeillut. Onko joku? Kevyet ainakin ovat.

Onni on lämmin koiranpentu

Eilisellä kurssilla tuli kotitehtävän aiheeksi onnellisuus. Ne, jotka sanoivat jotain, sanoivat, etteivät he ole pääsääntöisesti onnellisia - paitsi tietenkin minä, vastarannan kiiski, joka väitin yleisesti ottaen olevani onnellinen. Viime vuonnahan minua kiusasi tuolla kurssilla se, ettei minulla tuntunut olevan mitään kosketuskohtaa muihin. Nyt se ei haittaa, kun päätin, etten välitä muista vaan kirjoitan, mitä kirjoitan. Kirjoitan aina ensin omat juttuni valmiiksi ja vasta sitten luen, mitä muut ovat aiheesta sanoneet. Viimeksi oli aiheena lapset ja äitiys, mukana rankkoja lapsettomuusjuttuja ja ihanan äitiyden ja autuaan mummouden ylistyksiä. Minä kirjoitin, millaista on olla ei-äidillinen luonne ja tehdä silti lapsia ja millaista on mummona, kun ei vaivu ekstaasiin lastenlasten edessä. Tuntui sitten epäreilulta, että minulla on lapsia ja jotkut ei saa millään konstilla.

Mutta onnellisuudesta nyt. Olen edelleen sitä mieltä, että olen pääsääntöisesti onnellinen ihminen. Syynä taitaa olla suhtautuminen onni sanaan. Kun muut sanoivat, että heillä on vain pieniä onnen hetkiä joskus ja onni on niin suuri juttu, ettei siitä oikein voi mitään sanoa, niin ajattelen, että heillä pitää olla jokin erityinen syy olla onnellisia. Ellei ole jotain suurta, he eivät ole onnellisia. Onni on harvinainen poikkeus. Minulla onni on ikäänkuin elämän perustila eli ellei ole syytä olla onneton, olen onnellinen. Muut sanoivat, että he voivat olla tyytyväisiä, mutta ei onnellisia. Saa nähdä, mitä nyt sitten kirjoitan, kirjoitanko onnen olemuksesta vai yhdestä onnen hetkestä. Josko kirjoittaisin sadun otuksesta nimeltä onni. Mutta ensin pitää kirjoittaa toiselle kurssille navetasta. Aiheena taisi olla jokin vaikutuksen tehnyt paikka tai tapahtuma.

Teitähän varmaan hirveästi minun kurssini kiinnostavat, joten kerron myös, että jätin maanantain espanjan väliin, kun ajattelin, että jos netin kanssa tulee ongelmia. Ei tullut. Pelittää. Telkkari ei toimi, mutta eihän se ole ihmiselämälle välttämätön. Poikani, joka yleensä toimii teknisenä tukenani, jätti vastaamatta, kun kysyin viestillä, tuleeko auttamaan, jos tulee ongelmia. Ja kun otin asian puheeksi, tokaisi "kaitpa ne sen hoitaa, kun kerran vaihtavatkin". Niinpä minä en toiste kysele vaan elelen ilman, ellei jostain syystä ykskaks ala telkkari pelittää. Minullehan ei tartte kahta kertaa sanoa!

Aurinkoista ja hyytävää tuulta oli aamulenkillä. Kuntosalille lähden pitkästä aikaa, kun totesin, että onneen tarvitaan myös fyysistä hyvää oloa. Tänään saan myös vanhoista valokuvista skannatut digiversiot. Jännä nähdä, mitä tulee. Tarkoitushan on kerätä valokuvia ja juttuja lapsuudesta joululahjakirjaksi.

Mutta ne vastaukset edellisen postauksen kommentteihin.

Bujoilun aloitin ja lopetin. Vaihdoin pienempään muistikirjaan. Rakkaaseen, jota olen säästellyt kymmenisen vuotta. Aloitin uudestaan bujoilun, tuhlasin siis rakkaan muistikirjani. Nyt sitten pitäisi jaksaa jatkaa. Voi olla, että kahden kalenterin (bujo ja känny) versio ei tule toimimaan, joten yritän pitää kännyn kalenteria ajantasaisena kuten tähänkin asti. Ei jostain syystä yhtään innosta bujoilu. Työlästä. Sen sijaan Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen tehtäväkirja huutaa ostetuksi tulemista. Josko sen itselleni joululahjaksi? Uusi muistikirja!

100 lintua jäi kesken. Innostus hiipui. Innostus hiipui monestakin syystä, esim. siitä, että olen aina ja kaikessa hyvä aloittamaan ja hyvä kyllästymään. Mutta ehkä tässä suurin syy oli tummuvat silmälasit, ne, kun tummuvat heti, kun ulos menee. Ei siinä lintuja näe, jos on pilvinen päivä ja mustat lasit silmillä. Aurinkoisena päivänä taas ei näe mitään, kun lasit ovat pelkkää mustaa heijastusta. Mutta 1.1.2018 aloitan taas. Aloittaminen rules.

Lopetan raporttini tähän, kirjoitan hiukan navetasta ja lähden. Olkaa onnellisia!

Lopun alkua

Taloyhtiö vaihtoi netin ja tv:n toimittajaa ja nyt on aika ottaa entinen boksi pois ja laittaa uusi tilalle, jos siihen kykenen. Sitten odottelemaan, toimiiko uusi joskus ja näkyykö telkkaristakin vielä jotain.

Mutta ei hätää. Kauniita pakkasaamuja,

huurteisia maisemia

ja auringonpaistetta, joten voin vaikka ulkoilla, jos tekniikka pettää.

Taivaita kaikenlaisia on kuvattavaksi

ja bujoilunkin voin aloittaa. On nyt niin paksu kirja, että tuskin saan loppumaan vuoden loppuun mennessä.

Ja tuossa on uudet silmälasinikin. Tylsän huomaamattomat. Kun kävin hakemassa, jouduin jonottamaan ja ehdin sankavalikoimia tutkimaan. Olisihan siellä ollut vaikka mitä jännää. Vahinko tapahtui, kun annoin myyjän esitellä kaivelematta hyllyjä itse. Hän oli sellainen tyylikäs tyyppi, jolla oli selvästi käsitys huomaamattoman tyylikkäistä sangoista, vaikka yritin selittää, että räväkkää haluaisin. No näillä mennään ja enhän minä niitä itse näe, eikä kukaan muukaan huomaa. Outoa on se, että näen ulkona. Kun olen kaksi vuotta ollut koko ajan tummien lasien takana, olen ilahtunut kaikista väreistä ja kirkkaudesta. Ei enää koskaan itsestään tummuvia linssejä.

 

Jos hirveä tarve iskee, voin toki aina lainata kännyn kenttää ja saada läppärin pelittämään.

Mitäs luulette, onnistuuko vaihto ja milloin?

Totuuden hetki

Olipa mukavan raikasta aamulenkillä. Koirapoika halusi ulos heti, kun heräsin. Halusi varmaan kävellä kuivassa pakkasaamussa kaikkien sateiden jälkeen. Ensimmäinen huurteinen aamu tänä syksynä. Tästä se lähtee.

Mutta säähän ei ollut se totuus, mikä minulle valkeni tänä aamuna, vaan taloustilanne. Eläke oli tilille sujahtanut ja kun tarkkailin tuloja ja menoja, totesin, että ei riitä nyt, ei ollenkaan. Silmälasit käyn tänään lunastamassa. Lupailevat korotonta maksuaikaa, mutta minä mieluiten katson todellisuutta suoraan silmiin samantien ja maksan, mitä ostan. Ei siis riitä edes noihin laskuihin, joten mitä tehdä. Otamme käyttöön kansakoulunaikaiset laskuopit. Jos ei ole, mistä ottaa, pitää lainata - ainkin sen verran, että uuden muistikirjan bujoiluun saan ja koiralle jonkin heijastimen, ettei huku pimeään. Lisäksi lupasin rempseästi ostaa liput tulevaa junailua varten sekä itselleni että seuralle. Seura maksaa tietenkin aikanaan, mutta kun liput pitää ajoissa hankkia, jotta halvalla saa, niin minähän sanoin, että kyllä minä. Minä kun olen meistä se tottuneempi lainaksieläjä. Että näillä mennään, eikä itketä.

Sieltä se aurinkoni nousee ja valaisee päivän. Kaikkea kivaa voisin tänäänkin tehdä. Pakollisia menoja ei nyt ole. Jälkikasvu pärjää omillaan ja ystävät pysyvät hiljaa. Sää kyllä houkuttelee ulos ja kuntosaliakin olisi vielä maksettuna. Ehkä kuitenkin pitäisi ihan näin aamutuimaan vähän lakaista koiran karvoja kasaan ja inventoida ruokavaroja. Nyt on hyvä aika jatkaa tätä "älä mene kauppaan" -tempausta. No, ei siis tänään, mutta huomenna.

Miten se koko ajan tekisi mieli heilua kameran kanssa...

SNY paljastunut!

Hain tänään SNYni lähettämän paketin. Olipa taas hieno ja hyvin pakattu.

Ihanan väristä lankaa. - olen aiheuttanut stressiä SNYlle, kun nyt oli vesiteema ja minä en tykkää sinisestä - sorry, kyllä sininenkin menee vaikken siitä tykkääkään. Nuo punaiset on kyllä kauniimpia. Vesiteemaan innoittaman mukana oli merensinistä jalkakylpysuolaa, jonka otin heti käyttöön. Ja aina tarpeellista käsirasvaa. Tuo vihreä on vain täyttöpaperi, mutta paketin alta paljastui

ohjevihkonen täynnä kiehtovia kirjoneuleita. Näitä on pakko kokeilla.

Ja sitten on se paha moka. Pakettiin oli eksynyt myös SNYn muotokuva. Se siitä salaisuudesta. Laitan kuvan tähän, jotta tekin näette.  Kiitos kuitenkin SNY. Paketti oli hieno vaikka tämä moka oli eksynyt pakettiin. Leikitään vain edelleenkin, etten tiedä, kuka olet.

On se niin näköinen, ettei voi erehtyä ihmisestä.

---

Ja taas yksi uusi sana: groomi.

Se kuuluisa

punainen aurinko ei minun kuvassa näytä ollenkaan niin hienolta kuin livenä oli. Mutta kuvasinpa kuitenkin.

Tänään on vuorossa koirakaverilenkkejä, pyykkiä ja siivoustakin kenties. Silmälasitkin olisi jo noudettavissa, mutta pitää odottaa, että eläke ehtii tilille. Nyt on jotenkin ohjelmoitu viikko. Mummotettavat ovat kovin sairaita ja se tietää mummolle keikkoja. Ja kun mummo on keikkaillut, mummo on myös havainnut, että miniä on kovin timmissä kuosissa, kun on ahkerasti kuntosaleillut ja muuten treenannut. Niinpä mummokin tahtoo - timmiksi on ehkä vähän, ihan hiukan vain, epärealistista - vähemmän keskipyöreäksi. *Sus´ko se siellä huutelee, että tuo on ennenkin kuultu* Siihen sanoisin vain vanhan viisaan sanoin: Repetitio mater studiorum es.

Kirjakaupassa piipahtaessani näin niitä valmiita bujokirjoja. Ei hyvä tai edes täydellinen, nidottuja. Mutta isoja (A4) luonnosvihkoja valkeilla sivuilla, kierrekansilla. Sellaisen ostan kunhan taas satun kirjakauppaan. Teen kokeilubujon nimeltä 10 viikkoa jouluun. Jos bujoilu osoittautuu minun jutuksi, voin sitten bujoilla vuonna 2018. Hah! Muistaako joku muu, kun vuosituhat vaihtui ja odotettiin maailmanloppua, jota ei sitten tullutkaan.

Ei minulla siis mitään asiaa, mutta sentään uusi korvamato

"taivahalla tummana tuulet käy, minä vain en taivu koskaan"

Aamujen aamua

 

sanoi Tarvajärvi.

Minun aamuni alkoi taas aikaisin vaikka nukkumaan menin myöhään. Jaksoin illalla valvoa, kun edellisenä yönä olin unta tankannut. Olin ajatellut kuntosalia heti aamusta, mutta keksinkin sitten muuta puuhastelua. Ihan ensi töikseni siivosin koiran kakat keittiöstä. Sitten keitin kahvit ja kaadoin ne mukiin ja sieltä päälleni, pöydälle, lattialle, kirjoille, kukkarolle. Sitten yritin korjata, mitä korjattavissa on.  Jäi se aamukahvikin juomatta, joten ehkäpä keitän kahvit uudestaan, kunhan on käyty Koirapojan kanssa ulkona.

Yöelämää

On pitemmän aikaa jäänyt yöunet niukoiksi, joten viime yönä sitten repäisin ja noin yksitoista tuntia nukuin. Nyt on mieli kirkas - ja taivaskin. Tänään voisi olla pitemmän päiväkävelyn aika, kunhan ensin laiskottelen neuleskellen ja mietin, mihin menisin. Siinä tosin käy helposti niin, että päivä hujahtaa tiehensä. Minun on vaikea ymmärtää, miten jotkut eläkeläiset ehtivät pitkästymään, tylsistymään. Minun päiväni ovat kovin lyhyitä ja mieluisten asioiden listat pitkiä. Kyllä se bujoilukin pitäisi aloitaa, jotta voisin listata kaikkea ja etenkin ostaa uuden muistikirjan. Eikös sen olisikin pakko olla sellainen kierrekansinen, - mikä sen nimi on? sen sellaisen, jossa on spiraalihäkkyrä pitämässä sivuja yhdessä? - Minulla on enimmäkseen sidottuja, langalla ommeltuja, ei tietenkään nidottuja, joista tulee irtolehtipainoksia. Siis enkös olekin ansainnut yhtä uutta muistikirjaa?!?!

Kävin tyttäreni ja nuoren ystäväni kanssa vaihteeksi nautiskelemassa. Battle Beast täynnä räjähtävää energiaa. Oli mukavaa, kun onnistuttiin parkkeeraamaan portaille syrjään tungoksesta. Ystäväni tosin jossain välissä ilmaisi, että jos olisi tukkokännissä, ei jalat puutuis. Tyttäreni kun on raitis, enkä minäkään yhtä olutta enemmän konserteissa juo, kun haluan kuulla ja muistaakin. Olisi ilmeisesti ystäväni nauttinut enemmänkin, jos olisi ollut toisenlaista seuraa. Vähän ihmetytti, miksi jotkut tulevat konserttiin vain keskustelemaan. Ymmärrän hyvin mielipiteiden vaihdon silloin tällöin, mutta että huudetaan mahdollisimman lujaa koko ajan kaikenlaisia elämän tapahtumia ja rakkaushuolia. Onneksi ei ihan korvanjuuressa olleet nämä avautujat. Hiukan ihmettelen sitäkin, miten harvat ihmiset käyttävät korvatulppia.

Nyt siis neuloskelua, suunnittelua, miettimistä ja mukavaa sunnuntaita muillekin.

Ajan tappoa

Päivänä muutamana aurinko paistoi. Nytkin on sade jo tauonnut. Piti heti aamusta lähteä kuntosalille, kun flunssa alkaa olla aika heikoissa kantimissa, ei nyt ihan ohi, mutta uskoisin, että viimeisiä vetelee. Piti siis aikaisin olla liikkeellä. Aikaisin heräsin, mutta täällä nyt vain netissä olen pyöriskellyt. Kohtapa lähden - kunhan nyt ensin Koirapoika ja muut pakolliset hoidetaan.

Suomalainen sai minut koukkuun. Tarjosi keltaisia pokkareita kahden paketissa ja laittoi mukaan tä´yn: Murakamin, jota hyllyssäni ei ole. Pakkohan se oli ostaa. Tuli vielä kaupanpäällisiksi muistikirja, vähän kelvoton eli muuttunee irtolehtipainokseksi, mutta sitähän voi sitten säälittä käyttää. 

Ja tästä hieno aasinsilta bujoiluun. Varmuuden vuoksi vastustan kaikkea, etenkin kaikkia uusia villityksiä, siis myös bujoilua. Mutta jostain syystä luin siitä jutun ja rupesi niin kutkuttelemaan. Ei tuota irtolehtipainosta voi siihen käyttää, mutta onhan noita kunnollisia varastossa - ja ainahan voisi uuden ostaa.

Mustaa Nallea on kyllä pakko ostaa. Nyt kovasti pukkaa musta-valkoisia lahjuksia. 

Josko nyt kuitenkin ryhdistyisin ja lähtisin.

Lätäköitä

 

Nyt on ollut lätäköitä, mutta kuvaamatta on jäänyt vaikka on tuo vedenkestävä kamera. Otin sen eka kertaa käyttöön ja päätin nyt nimenomaan sitä raahata mukanani, kun kerran hankin sen nimenomaan reissukameraksi; kestää veden lisäksi pölyä ja pudottelua eli rähmäkäpälän oma.

Olen saanut taas hyvää palvelua. Soitin DNAlle, kun taloyhtiön operaattori vaihtuu. Oli todella ystävällinen ja osaava mies. Korjasi oma-alotteisesti virheen, jonka olivat tehneet vaikka en siitä mitään sanonut ja alensi laskusta viisi päivää, senkin pyytämättä.

Ja sain itseni naapurikaupunkiin eilen. Eli hyvin menee.

Nyt taidan viedä Koirapojan leikittämään pentua ja sitten mummoilemaan. Näin ne päivät kuluvat ponnistelematta.

Paluu

Kotona taas. Kivaa.

Kivaa oli myös Hankoniemellä viikonloppuna.

Opintojen alusta on 40 vuotta ja sen kunniaksi liuta vuosikurssilaisia kokoontui muistelmaan menneitä ja suunnittelemaan tulevia.

Käytiin Suomen eteläisimmässä pisteessä

ja tutustuimme lintuaseman elämään pikaisesti ja pinnallisesti. Syötiin hyvin, saunottiin ja uitiin meduusojen joukossa. Oli mukavaa.

Lähtijänainen

Tällainen aamu tänään. Uupunut olo, mutta finnrexiniä mukissa, kahvia tulossa. 

Tilaamassani naistenlehdessä (tuo tilaaminenkin on yhtä älyttömyyttä - en lue niitä, hyvä, jos selailen - tilaushinnalla olisin saanut pinon niitä värikkäitä puikkoja - onneksi voin siirtää lehdet naapurille, joka ehkä lukee ja siirtää seuraavalle) oli otsikko "Lähtijänaisia". Aina kuvittelen olevani reissunainen, mutta taitaa kuulua niihin itsepetosjuttuihin, kun enimmäkseen mieli tekisi olla lähtemättä, peruuttaa koko juttu. Mitä pitempään elän, sitä nihkeämpää on lähteminen. Pakkaaminenkin jää viime tippaan, kun en halua ajatella koko asiaa. Mutta nyt tulee muutos! Koska yksi elämän perusjuttuja on itsekidutus, tein uuden sarakkeen tuonne ikuisuuspainojen päälle. (Kummasti muuten tahtoo nuo painopäivitykset unohtua heti, kun paino hiipii ylöspäin.) Tästä lähtien vuoden loppuun tulee joka viikolle yksi lähtö (tai siis tulee ja tulee, kunhan nyt edes tulee aie). Lähdöksi ei lasketa kursseja, mummoilua, kuntoilua - mutta pitkät retket koiran kera kyllä ja toistaiseksi myös nuo kulttuuririennot, kun eipä nykyään tule edes leffassa käytyä. Eli nyt on plakkarissa yksi uusi keino tuntea itsensä epäonnistuneeksi.

Eilen vihdoin siivousprojekti edistyi niin, että tälle päivälle jäi vain makkarin ja kylppärin nuohoaminen. Hyllyjen tyhjennys ja täyttäminen sekä kasojen purku on tietenkin vaiheessa, mutta hissukseen sekin edistyy. Uskon, että tilaa tulee, kunhan vain sitkeästi poistan entisiä, enkä ostele uusia. Tuohon osteluun auttaa sekin, että kohta on kaikki rahahanat imetty tyhjiin. Kaikenmaailman silmälasit, hampaat, apteekit ja etenkin ifolorit syö rahaa enemmän kuin keva sitä syytää.

Josko tässä aloittaisin perjantaini. Olen tainnut ennenkin mainita, että eläke-elämässä ei ole paljon huonoja juttuja, mutta sellaiseksi voidaan ehkä laskea se, ettei perjantai ole muita päiviä kummempi. Joskus hoilattiin täydestä sydämestä "miksei aina voi olla perjantai, perjantai, perjantai..." Nyt on ja ihan sama kuin torstaikin.

Eilinen päivä päättyi näin.