Totuuden hetki

Olipa mukavan raikasta aamulenkillä. Koirapoika halusi ulos heti, kun heräsin. Halusi varmaan kävellä kuivassa pakkasaamussa kaikkien sateiden jälkeen. Ensimmäinen huurteinen aamu tänä syksynä. Tästä se lähtee.

Mutta säähän ei ollut se totuus, mikä minulle valkeni tänä aamuna, vaan taloustilanne. Eläke oli tilille sujahtanut ja kun tarkkailin tuloja ja menoja, totesin, että ei riitä nyt, ei ollenkaan. Silmälasit käyn tänään lunastamassa. Lupailevat korotonta maksuaikaa, mutta minä mieluiten katson todellisuutta suoraan silmiin samantien ja maksan, mitä ostan. Ei siis riitä edes noihin laskuihin, joten mitä tehdä. Otamme käyttöön kansakoulunaikaiset laskuopit. Jos ei ole, mistä ottaa, pitää lainata - ainkin sen verran, että uuden muistikirjan bujoiluun saan ja koiralle jonkin heijastimen, ettei huku pimeään. Lisäksi lupasin rempseästi ostaa liput tulevaa junailua varten sekä itselleni että seuralle. Seura maksaa tietenkin aikanaan, mutta kun liput pitää ajoissa hankkia, jotta halvalla saa, niin minähän sanoin, että kyllä minä. Minä kun olen meistä se tottuneempi lainaksieläjä. Että näillä mennään, eikä itketä.

Sieltä se aurinkoni nousee ja valaisee päivän. Kaikkea kivaa voisin tänäänkin tehdä. Pakollisia menoja ei nyt ole. Jälkikasvu pärjää omillaan ja ystävät pysyvät hiljaa. Sää kyllä houkuttelee ulos ja kuntosaliakin olisi vielä maksettuna. Ehkä kuitenkin pitäisi ihan näin aamutuimaan vähän lakaista koiran karvoja kasaan ja inventoida ruokavaroja. Nyt on hyvä aika jatkaa tätä "älä mene kauppaan" -tempausta. No, ei siis tänään, mutta huomenna.

Miten se koko ajan tekisi mieli heilua kameran kanssa...