Onni keskustelun loppu

Onnesta on nyt sanottu, se mitä on sanottu. Lumetkin ovat sulaneet ja vettä sataa. 

Rajoitan jatkossa näitä kurssikirjoitustenjulkaisua, mutta nyt tuli niin lyhyt aiheesta, joka on aiheuttanut paljon keskustelua ja murhettakin?

Onni 

Onni on pieni ja pehmeä, eläväinen, liikkuvainen, ilkikurinen. 

Kun olin pieni, onni kirmasi metsissä ja pelloilla, viiletti potkurilla keväthankia, joi sadepisaroita, pyydysti kielellään lumihiutaleita, nauroi ukkoselle, myrskyille, tuulille, keinutteli auringonsäteissä, piileksi korsien lomassa, eläinten korvien takana, äidin askeleissa ja uuvahti illan tullen tuvan lämpöön. Minä seurasin onnea huolettomin askelin keskelle seikkailuja, keräsin onnea, varastoin sitä itseeni, unohdin ikävät asiat. 

Eräänä päivänä onni tuli vastaan aapisen sivuilla, muutti merkit kirjaimiksi, kirjaimet sanoiksi, lauseiksi, teki kertomuksia. Se oli ihan uudenlainen onni. Istutti minut tuntikausiksi nurkkiin, pöydän alle, navetan ylisille, lämpimille kiville, pehmeälle nurmikolle, mihin vain, missä sain olla rauhassa yksin tarinoiden kanssa.  Uusia maailmoja avautui eteeni, tietoa asioista, joita en ollut nähnyt enkä oikein ymmärtänyt, mutta jotka kiehtoivat, muuttivat arkipäivät unelmiksi. Tutustuin uusiin ihmisiin, eläimiin, maailmoihin. Elämä ja tarinat kasvoivat yhteen. Tarinat tuntuivat liikkeenä lihaksissa ja metsissä kasvoi uusia tarinoita. 

Syvän surun hetkellä onni peitti kasvonsa, käpertyi kokoon, haalistui näkymättömäksi, katosi elämästäni. Askel oli raskas, sanat kadottivat merkityksensä, tarinoiden juoni lakkasi juoksemasta. Olin onneton. Tiesin kadottaneeni onneni kokonaan. Tiesin jatkavani murheiden kanssa loputonta harmaata tietä, päiviä, jotka vain kuluivat loppuun ilman valoa, öitä, jolloin pahat unet kiusasivat, herättivät kauhuun. 

Mutta ei onni ollut minua unohtanut. Eräänä päivänä se istui auringonsäteellä pienenä, pehmeänä kynä kädessään, ojensi minulle paperin ja sanoi 

- Kirjoita suru paperille, tee siitä sanoja, kertomus, sillä kertomuksissa on aina onni mukana. 

Minä otin kynän ja paperia ja kirjoitin, kirjoitin paljon, kirjoitin kaiken. Onni istui hiljaa olkapäällä ja sanoi 

- Näin on hyvä. 

Minä kasvoin. Onni pysyi mukanani, löytyi ihmisistä, musiikista, tanssista, taiteesta, perheestä, niin monista uusista asioista, mutta aina myös kirjan kansien sisältä ja ulkoa luonnosta. Kun ahdisti, voin aina juosta onnen kiinni metsäpoluilla ja kirjoittaa surut kansien sisään, piirtää paperille sen onnen, jonka lapsena keräsin mukaani. 

Onni asettui mukaan arkipäivään, jäi usein kiireen jalkoihin, mutta koskaan se ei jättänyt minua kokonaan. Elämä kulki omaa latuaan jääväämättä, tarjosi suuria suruja, pieniä murheita, väsymystä, pettymystä. Mutta suurimmankin epätoivon hetkellä jossain lintu lauloi, lapsi nauroi, heinä huojui tuulessa ja vesipisaraan muodostui sateenkaari. Sieltä onni kurkisti, iski silmää, viittoi seuraamaan. 

Ja kun aika kului, murheista tuli kokemuksia, suruista lauluja ja samalla vahvistui usko, että onneen ei tarvita syitä. Onni vain on, pieni ja pehmoinen.