Joulukuu

Viimeisen kerran kalenterissa Koirapoika, seuraavan kerran Fizban. Surua ja syyllisyyttä, kun Koirapojan jätin elämästäni ja outo olo, kun niin kovin paljon samanlainen olio täällä tassuttaa ja kuitenkin täysin erilainen. En ole pitkään aikaan kaivannut muutoksia, mutta väkisin niitä tulee ja väkisin niihin on sopeuduttava. 

(Kolmen tunnin unien jälkeen mieli tahtoo kääntyä varjojen maahan.)

Puikoillanikin lähetti ihanan palkinnon kirjankansikisaan osallistumisesta. Harvinaisen toimivia heijastimia, jotka on helppo napsauttaa paikalleen ja vaihtaa tarvittaessa toiseen asuun. Ja mistä tiesit, että Amerikan pastillit on lemppareitani. Kiitos paljon.

Sohvalta sain kauniin joulukalenterin 

ja AnonyymiAnnelta ja Saukkikselta ison laatikollisen avattavia luukkuja. Ensimmäisessä oli jo vaikka mitä, mm. kiehtova mysteerineule, jota en kyllä nyt taida ehtiä tehdä. Pitää miettiä, koska olisihan se hienoa.

---

Tänä vuonna en ostanutkaan mitään kalentereita vaan tyydyn kaikenlaisiin ilmaisiin, lähinnä liikunnallisiin. Josko kuitenkin jotenkin tästä rupean reipastumaan. 

 

Kaikenlaisia joulukalentereita:

 

https://www.kehoonkoti.fi/f/kehonhuollon-joulukalenteri-2024

Tiluksilla

 

joku ihmetarinakalenteri

 

 Sunnuntai 1.12.2024 

 

Hän lähti liikkeelle aamuhämärissä unen vielä viipyessä silmäluomien takana. Polkua, jonka määränpää oli tuntematon, hänen oli nyt seurattava ja sille hän astui. Hiljaisuuden rikkoi vain askelten tasainen rahina jäätyneellä nurmella. 

 

Polku johti suorana ja selkeänä kohti tummaa kuusikkoa sukeltaen ikiaikaisten puiden havukatoksen alle. Hetken hän epäröi metsän reunassa. Vielä voisi palata menneeseen, jäädä elämään auringonpaisteeseen tasaisen tyytyväistä arkea, pyöriä tutuissa ympyröissä tuttujen ihmisten, tuttujen asioiden, kaiken tutun ja turvallisen kanssa. Epäröintiä kesti kuitenkin vain hetken, yhden ajatuksen verran, edes askelten rytmi ei ehtinyt muuttua, kun hän astui rajan yli. 

 

Puiden alla hämäryys vaihtui pimeydeksi ja suora polku alkoi kiemurrella kuin ei olisi halunnut jatkaa etenemistä. Jalat kuitenkin löysivät reitin helposti, askel keventyi, kun lopullinen päätös oli tehty. Vuosisatainen sammalmatto jousti pehmentäen liikkumista. Enää ei askel rahissut. Hiljaisuus humisi korvissa. Hän tiesi tehneensä oikein. Ryhti suoristui, askel piteni, katse suuntautui eteenpäin, tuntemattomuuteen. Aikaa ei ollut, oli vain matka. 

 

Aika kuitenkin kulki omaa polkuaan. Puiden lomassa alkoi tuikkia satunnaisia auringonsäteitä, pienet eläjät rapisivat karikkeessa, yksinäinen palokärki venytti pitkän, kimeän huutonsa ja lähti lentoon. 

Kulkija havahtui mietteistään. Kuuli metsän äänet, tunsi nälän. Oli aika istahtaa, levätä, avata eväsreppu ja ruokkia itsensä. Metsä tarjosi ison sammaleisen kiven, juuri sopivan korkuisen istuttavaksi, takana vielä runko, johon voi nojata selkänsä ja vieressä kanto pöydäksi. Kulkija hymyili. Tässä oli hyvä olla. Kaikki oli järjestyksessä, oikein. Hän oli yhtä metsän kanssa, metsä hänen kanssaan. Edessä oli vielä pitkä matka, miten pitkä, sitä ei tiennyt kukaan. Paljon varmaan tapahtuisi, paljon tulisi eteen, mutta nyt oli vain rauha.

 

Hän istui kivelle, aukaisi reppunsa, otti voipaperiin käärityt leivät ja alkoi syödä pureksien hitaasti, maistaen leivän tuttuuden antaen katseen vaeltaa puiden rungoilla, sammalten pinnoilla, jossain ylhäällä pilkottavalla taivaalla. 

 

Kuukkeli lennähti oksalle, siirtyi uteliaana lähemmäs. Kulkija mursi palan leivästä, ojensi kätensä, katseli linnun kirkkaisiin silmiin, kun se istuutui kämmenelle jakamaan eväshetkeä toisenlaisen eläjän kanssa. Heillä oli yhteys keskenään, yhteys kaiken kanssa. 

 

Ylös oli kuitenkin noustava, matkaa jatkettava. Onneksi yömaja oli jo lähellä. Sinne saavuttuaan kulkija heittäytyi penkille niine hyvineen ja vaipui sikeään uneen.

 

Mordorin tulet leiskuivat päivänä muutamana.

Kukkii kasvimaallakin

 

Aamulenkillä käväistiin apurin kanssa palstalla vähän kastelemassa, kun lupauksista huolimatta meille ei sadetta suoda. Kasvimaa kaipaisi kastelun lisäksi muutakin huoltoa, mutta nyt on taas mutkia matkassa. Viileämpää olisi ja taivaskin pilvessä tällä hetkellä, mutta varvas potee. Iskin sen parvekkaan kynnykseen pari päivää sitten. On nyt tummanpuhuva, paisunut ja vaatii huolellista kävelytyyliä, jottei kovasti koske. Kysyin kuuklelääkäriltä neuvoa. Sanoi, että paranee parissa viikossa. Eipä siihen sinänsä koske ja kävelemäänkin pystyn, joten sen kun odotellaan.

Jotkut asiat kukoistavat kuten raparperi. En anna sen yleensä kukkia, kun naapuripalstalaiset ei välttämättä tykkää, kun se siementää tehokkaasti. Nyt on muutama kukkavarsi päässyt kasvamaan isoksi. Annoin olla. Tämän kerran. Raparperin suhteen on suunnitelmissa uudistaminen. Jos sattuu sopiva aika, kaivan koko puskan ylös ja istutan jonkin pienehkön alun tilalle. Tämä kun ei pysy oikein rajojen sisällä vaan levittäytyy naapureihinkin. Yritän elää täällä ihan vain omalla alueellani. Rajojen sisäpuolellakin pyrin pitämään sen verran rotia, etti isompia siemenpöllytyksiä lähtisi lentoon. Sitten se, mikä tapahtuu omalla tontilla, on ihan vain minun asia.

Ruohosipuli on myös kiitollisia kasvatettavia. Ilman hoitoakin levittäytyy ja selviää. Pitänee joku päivä käydä satoa poimimassa. Myöskin lipstikkaa ja sitruunamelissaa pitäisi kerätä ja pakastaa pieninä nyytteinä. Niitä voisi sitten tiputella keitoksiin antamaan tuoretta makua.

Mansikoitakin putkahtelee siltä sun täältä. Joskus oli ihan mansikkamaa. Nyt ei ole, mutta joskus ajattelen, että näitä villiintyneitä voisin kerätä yhteen paikkaan leikkimään sitä mansikkamaata.  Hyvä, että on kaikenlaisia suunnitelmia, jos joskus tulee sellainen hetki, ettei oikein tiedä, mitä tekisi.

 Aina toki jotain suunniteltuakin tapahtuu. Jättikurpitsat tarvitsevat nyt vain pölyttäjiä, jotta saadaan satoakin. Ainakaan toistaiseksi en sentään viitsi pensselin kanssa heilua. Olen vähän sitä mieltä, että ne, mitkä kasvaa omin voimin, saavat kasvaa. Mutta jos joku ei pärjää, saa jäädä.

Pitkästä aikaa ostin pari yrttiä ikkunaudalle kasvamaan. Napsin niistä lehtiä leivän päälle kuvitellen, että se tekee minulle hyvää.

Ajattelin tänään puuhastella kotia kuosiin, mutta saapas taas nähdä. Väsyttää. Ainakin koiralenkit tulee hoidetuksi vaikka muu jäisi ihan taas aikomukseksi. Deletoin taas äsken ylimääräisiä kuvia. Ei tuo pennun rääpäle oikein korvaa Koirapoikaa vielä.

Erilaisia päiviä

Taivaalle olen kuitenkin tuijottanut

 

ja säitä seurannut.

 

 Kasvimaata olen käynyt katsomassa, satoa kerännyt ja saanut ampiaisen piston keskelle mahapalloani. Ei siitä hengenvaaraa tullut, mutta aika inhottava kuitenkin.

 

Yksin olen lähiseutuja kolunnut, sillä laskin Koirapojan avarammille maille. Kun ahdistaa ja seinät kaatuu päälle, lähden kävelemään, joten fyysinen kunto kasvaa.

---

tämän enempää en halua asiasta puhua ja toivon, ettei kukaan tätä kommentoi

 

Ystävien kanssa olen käynyt leffoissa ja näyttelyissä ja kaupungilla kävelemässä.

Käsityöbingoa olen hiukan edistänyt.

Parit conversetossut räpelsin. Yleensä olen kätteni töihin ihan tyytyväinen, mutta nämä on kaameat. Vika ei ole yksin minun, sillä ohje oli osittain väärin laadittu. Huomasin myöhemmin, kun googlettelin, että muillakin oli pohjan koon kanssa ongelmia. Sen verran oli työläs projekti, etten jaksanut ruveta purkamaan tai uudestaan tekemään. Olisi pitänyt googlettaa ennen touhuun ryhtymistä. Tai olisi edes pitänyt tehdä ensin yksi pari valmiiksi ja osata tehdä toinen paremmin. Mutta ei. Yhtäaikaa kaikkia osia, rinnakkain. Ja sitten, kun rupeaa kasaamaan, huomaa, että pieleen män. Mutta paketoin nämä silti jouluksi.

Nämä lahjasukat jäi keväällä kesken, kun onnistuin kaatamaan punaviiniä alkujen päälle. Mutta nyt on jo annettu eteenpäin. Kyllä ne keskeneräisetkin aikanaan valmistuu.

Kirjallista joulukalenteria ei kuitenkaan tänä vuonna tule. Nyt ei yhtään huvita.

Helsinki - savuinen sumuinen kaupunki

 

Ihmiset ei tunne edes naapuriaan.

Mutta ei hätää. Naapurit kyllä tuntee ihmisen ja tietää hänestä kaiken. Turvallista on siis olo.

Sateisen hämärää on sää - vihreää, vehreää luonto, kun vettä on riittänyt. 

 

 

Ja meille tällainen tuhruinen sää sopii paremmin kuin pistävän kuuma auringonpaiste.

Ja sanonpa taas kerran, että tämä on ihanaa seutua asua. Kallioita, metsiä, tilaa ja merikin lähellä. Puhumattakaan tästä asunnosta, joka on lottovoitto minulle, ikkunoista tuijottelijalle. Ja naapuritkin on mukavia. Kaikenlaista elämää riittää, mutta niinhän sen on oltavakin. Riidoista on helppo pysytellä erossa, kun ei liian tuttavalliseksi kenenkään kanssa rupea. Enemmän elävien kanssakin on helppo elää, kun muistaa peruskohteliaisuuden, ja vastaa puheisiin kuten ihmisille vastataan. Juhlat voi joskus kiihtyä äänekkäiksikin, mutta väsyy ne juhlijatkin joskus. Ja eläkeläisenähän voi univelkaa hoitaa päikkäreillä. En millään haluaisi muuttaa täältä pois.

Eilen matkustin toiselle puolen kaupunkia jalkahoitoon. On nimittäin moniongelmaiset jalat, joita pitää hoitaa, sillä kävelykyky on tärkeää. Entinen jalkahoitajani muutti Pariisiin, joten piti löytää uusi. Googlesta sitten valitsin tämän asiakaspalautteen takia. Osoittautui hyväksi.

Siinä matkustellessani ajattelin, miten fiksua oli ostaa vuosilippu. Ei tarvitse laskea euroja, eikä miettiä, mikä olisi kannattavampaa. Enkä jälkikäteen viitsi laskeskella, matkustelenko tarpeeksi, että olisi edullista. 

Tänäänkin matkustelen. Sain tällaisen synttärilahjan. Siihen kuului autokyyti, mutta sanoin, että menen julkisilla, mutta takaisinpäin otan mieluusti kyydin. En ole koskaan missään tällaisessa ollut ja nytkin vähän mietityttää, että onkohan oikein minun juttu. Mutta kolme tuntiahan kestää mitä vain.

Kesäkurpitsahillon tein vain keltaisista kuorimatta, siemeniä poistamatta. Pikkukurpitsoista se onnistuu. Omenaa en laittanut, jotta voin tarjota maistiaisia tyttärelleni, eli on vain kesäkurpitsaa, sitruunaa ja hillosokeria. Sitruunaa olisi saanut olla enemmän, vaikka jo laitoin vähän ylimääräistä. Kyllähän tuota syö. Tänään tosin syön vain perunakukkoa. Lasteni isä tuli entisiltä kotiseuduiltamme kesänvietosta ja toi minullekin kukon. Herkuttelupäivä tiedossa.

---

Miten olisi kirjallinen joulukalenteri?

Aamuhaahuilua

 

Helposti näköjään Koirapoikaa syyllistän turhasta haahuilusta vaikka taitaa olla ihan vain oma perusluonteeni. Nytkin tässä katselen utuista taivasta ja mietin, mitähän tekis vai tekiskö. Vaihtoehtoja on. 

---

Siivousta kaipaisi koti ja järjestystä kodin kaapit. Kirjahyllyäkin voisi taas setviä. Sehän on yleensä se, mistä aloitan järjestämisen - ja mihin sen lopetan. Mutta kyllä nuo muut kohteet olisi tärkeämpiä. 

---

En ole kangasvarastojakaan vuosiin katsonut. Mummotettavan synttärit lähestyvät ja olen ajatellut ommella hänelle projektipussukan, kun hän on nyt innostunut neulomisesta. 

---

Ja hän halusi sukatkin, jotka ovat kesken. Ne voisin tehdä. Saisin siinä samalla tuon BabylonBerliini-urakankin tehtyä. Olen nyt sitkeästi katsonut sitä ekasta kaudesta lähtien vaikka ihan hyvin olisin voinut jättää katsomatta. Siitä vain on keuhkottu niin paljon, että kuvittelin sen kuuluvan sivistykseen.

---

Mukavaa olisi lukea. Minulla on taas kerran Dyyni kesken. Se hyvä puoli huonosta muistista on, että lempikirjoja voi aina lukea uudestaan.

---

Kaupassa olisi suotavaa käydä.

---

Jos menisin kauppaan, voisin ostaa myös kukkamultaa ja huoltaa kukkiani. Sitä olenkin suunnitellut alkuvuodesta lähtien.

---

Alkaisi olla syytä varata pyykkitupakin

---

Luetteloahan riittää. Ja kun tarpeeksi kauan miettii, mistä aloittaisi, voikin todeta, että päivä on pulkassa. Aloitetaan huomenaamulla uudestaan.

Ulkona on nihkeän kostea lämmin ilma. Jätän suosiolla syrjään kaiken liikunnan. Onneksi tuuleekin. On ihan miellyttävä sää haahuilla, mutta ei rehkiä. Sen verran kosteutta ilmassa, että hiki tulee paikallaan ollessakin täällä sisällä, kun täällä ei tuule vaikka ikkunat on auki. Tai ei kaikki. Jos keittiön ikkunan avaisin tuliisi sellainen läpiveto, että tavarat lentelisi ympäriinsä. Niin kuuma ei vielä ole, että moiseen turvautuisin. Harkitsen jonkun ilman pyörittäjän päälle laittoa.

---

Kännykkä piipasi. Tässä uudessa - siis miniän vanhassa joulahjaksi saamassani - on sellainen toiminto, että se ilmoittaa näin maanantaisin edellisen viikon ruutuaikani. Kolmisen tuntia päivässä olen kännykkää tuijottanut. Pitäisköhän pyrkiä vähentämään? Onhan tuo aika paljon. Kolmessa tunnissa ehtisi vaikka mitä.

Ajattelin lopettaa tällaiseen intiimiin sänkykamarikuvaan, mutta pitää nuo eiliset taivaat kuitenkin vielä laittaa. 

Nyt on tasaisen harmaansinistä taivasta, mutta tervapääskyt lentelevät yhä.

---

Jatkan pohdiskelua aamupalan ohessa.

Palattiin kotiin

 

Oli mukava vuodenvaihde rauhallisissa maisemissa. Viime vuonna oli pakkasta, tähtitaivasta, vähän lunta, paljon huurretta, talvi. Ei ollut tänä vuonna. Nyt oli pilvistä, lämmintä, pimeää. Mutta Koirapoika säästyi rakettikauhulta ja minä sain perunakukkoa. Mitäs sitä muuta ihminen voisi kaivata. Saunassakin oli leppoisat löylyt. Nyt en tehnyt mitään uudenvuodenlupauksia kunpahan vain neuloskelen, lueskelen, kuntoilen ja tietenkin mittailen painoani, mutta ihan ei ole vielä toimintatavat selvillä, joten palataan kaikkeen siihen myöhemmnin.

Onnellista Uutta Vuotta

Nyt on vuosi 2017 ja minä olen täysiaikainen eläkeläinen, elätti, joutonainen. Tällä hetkellä lienen nauttimassa maaseudun rauhasta ja hiljaisuudesta ystäväni luona, sillä kumppanini Koirapoika ei kestä ilotulitusten pauketta. Mutta arjen tullen palaan kotiini mäen päälle, suht korkean talon yläkertaan kaupungin valojen katveeseen. Palattuani raportoin enemmän tai vähemmän säännöllisesti elämäni kulusta, arkipäivistä, sillä juhlia on harvoin. Mutta kymmenien vuosien aamuheräämisten, tekemättömien töiden painon, ajan vähyyden ja yleisen riittämättömyyden tunteen jälkeen, kaikki päivät vapaana aikatauluista ja velvotteista ovat juhlaa. Yritän olla hankkimatta pakollisia menoja ja aikatauluja, mutta myös täyttää elämäni asioilla, joista pidän eli samoilulla, lukemisella, leffoilla ja tietenkin neulomisella. En toivo enkä odota mitään suuria. Minulle riittää auringonnousu ja -lasku, lintujen laulu, puiden humina, taivaanrannassa sykkivän majakan valo ja vuodenaikojen vaihtelu, myrskyt, sateen ropina ja nurkissa ujeltava tuuli. Usein katson elämää kameran linssin läpi, mutta sekin on vain yksi ominaisuuksiani ja omituisuuksiani. Suvaitsevaisuutta, lempeyttä ja anteeksiantoa olen yrittäny opetella koko elämäni. Ehkä olen jotain oppinut myös itseni suhteen.

Tervetuloa siis seuraamaan, miten yksinelävä eläkeläisnainen viettää aikaansa kaupungin vuokra-asunnossa keskellä kerrostalolähiötä.