Joulukuu

Viimeisen kerran kalenterissa Koirapoika, seuraavan kerran Fizban. Surua ja syyllisyyttä, kun Koirapojan jätin elämästäni ja outo olo, kun niin kovin paljon samanlainen olio täällä tassuttaa ja kuitenkin täysin erilainen. En ole pitkään aikaan kaivannut muutoksia, mutta väkisin niitä tulee ja väkisin niihin on sopeuduttava. 

(Kolmen tunnin unien jälkeen mieli tahtoo kääntyä varjojen maahan.)

Puikoillanikin lähetti ihanan palkinnon kirjankansikisaan osallistumisesta. Harvinaisen toimivia heijastimia, jotka on helppo napsauttaa paikalleen ja vaihtaa tarvittaessa toiseen asuun. Ja mistä tiesit, että Amerikan pastillit on lemppareitani. Kiitos paljon.

Sohvalta sain kauniin joulukalenterin 

ja AnonyymiAnnelta ja Saukkikselta ison laatikollisen avattavia luukkuja. Ensimmäisessä oli jo vaikka mitä, mm. kiehtova mysteerineule, jota en kyllä nyt taida ehtiä tehdä. Pitää miettiä, koska olisihan se hienoa.

---

Tänä vuonna en ostanutkaan mitään kalentereita vaan tyydyn kaikenlaisiin ilmaisiin, lähinnä liikunnallisiin. Josko kuitenkin jotenkin tästä rupean reipastumaan. 

 

Kaikenlaisia joulukalentereita:

 

https://www.kehoonkoti.fi/f/kehonhuollon-joulukalenteri-2024

Tiluksilla

 

joku ihmetarinakalenteri

 

 Sunnuntai 1.12.2024 

 

Hän lähti liikkeelle aamuhämärissä unen vielä viipyessä silmäluomien takana. Polkua, jonka määränpää oli tuntematon, hänen oli nyt seurattava ja sille hän astui. Hiljaisuuden rikkoi vain askelten tasainen rahina jäätyneellä nurmella. 

 

Polku johti suorana ja selkeänä kohti tummaa kuusikkoa sukeltaen ikiaikaisten puiden havukatoksen alle. Hetken hän epäröi metsän reunassa. Vielä voisi palata menneeseen, jäädä elämään auringonpaisteeseen tasaisen tyytyväistä arkea, pyöriä tutuissa ympyröissä tuttujen ihmisten, tuttujen asioiden, kaiken tutun ja turvallisen kanssa. Epäröintiä kesti kuitenkin vain hetken, yhden ajatuksen verran, edes askelten rytmi ei ehtinyt muuttua, kun hän astui rajan yli. 

 

Puiden alla hämäryys vaihtui pimeydeksi ja suora polku alkoi kiemurrella kuin ei olisi halunnut jatkaa etenemistä. Jalat kuitenkin löysivät reitin helposti, askel keventyi, kun lopullinen päätös oli tehty. Vuosisatainen sammalmatto jousti pehmentäen liikkumista. Enää ei askel rahissut. Hiljaisuus humisi korvissa. Hän tiesi tehneensä oikein. Ryhti suoristui, askel piteni, katse suuntautui eteenpäin, tuntemattomuuteen. Aikaa ei ollut, oli vain matka. 

 

Aika kuitenkin kulki omaa polkuaan. Puiden lomassa alkoi tuikkia satunnaisia auringonsäteitä, pienet eläjät rapisivat karikkeessa, yksinäinen palokärki venytti pitkän, kimeän huutonsa ja lähti lentoon. 

Kulkija havahtui mietteistään. Kuuli metsän äänet, tunsi nälän. Oli aika istahtaa, levätä, avata eväsreppu ja ruokkia itsensä. Metsä tarjosi ison sammaleisen kiven, juuri sopivan korkuisen istuttavaksi, takana vielä runko, johon voi nojata selkänsä ja vieressä kanto pöydäksi. Kulkija hymyili. Tässä oli hyvä olla. Kaikki oli järjestyksessä, oikein. Hän oli yhtä metsän kanssa, metsä hänen kanssaan. Edessä oli vielä pitkä matka, miten pitkä, sitä ei tiennyt kukaan. Paljon varmaan tapahtuisi, paljon tulisi eteen, mutta nyt oli vain rauha.

 

Hän istui kivelle, aukaisi reppunsa, otti voipaperiin käärityt leivät ja alkoi syödä pureksien hitaasti, maistaen leivän tuttuuden antaen katseen vaeltaa puiden rungoilla, sammalten pinnoilla, jossain ylhäällä pilkottavalla taivaalla. 

 

Kuukkeli lennähti oksalle, siirtyi uteliaana lähemmäs. Kulkija mursi palan leivästä, ojensi kätensä, katseli linnun kirkkaisiin silmiin, kun se istuutui kämmenelle jakamaan eväshetkeä toisenlaisen eläjän kanssa. Heillä oli yhteys keskenään, yhteys kaiken kanssa. 

 

Ylös oli kuitenkin noustava, matkaa jatkettava. Onneksi yömaja oli jo lähellä. Sinne saavuttuaan kulkija heittäytyi penkille niine hyvineen ja vaipui sikeään uneen.

 

Mordorin tulet leiskuivat päivänä muutamana.