Luukku 14

 

 "Taru Atlantiksesta, uponneesta mantereesta, oli kiehtonut ihmisten mieliä niin pitkään, että Atlantiksen löytymisellä olisi luullut olevan merkittävä uutisarvo."

 

Minä siis matkasin Lumikin hienoissa kurpitsavaunuissa kohti uutta seikkailua. Vaunut olivat hienot, mutta oudot. Ne oli selvästi rakenettu pyöreästä kurpitsasta, eikä se edes ollut oudointa. Niitä veti hevosten sijaan hiiret. Kun ihmettelin vaunuja, lumikki totesi lainanneensa ne ystävältään, koska hänen omat vaununsa olivat pajalla korjattavina.

 

 Päästäksemme kääpiöiden luo, jouduimme ylittämään valtameren. Olin vaikuttunut siitä, miten hienosti kurpitsavaunut kelluivat, mutta suuremman vaikutuksen teki se, että vaunuja vetävät hiiret muuttuivat delfiineiksi. Aloin epäillä, ettei tämä kylmäsilmäinen nainen, jonka kanssa matkasin, ollutkaan ihan tavallinen. Hänellä taisi olla jotain taikavoimia.

 

Ja todentotta! Yllättäin meidät ympäröi ilmakupla ja vaunut sukelsivat meren syvyyksiin.

 

"Käymme vain pikaisesti Atlantiksessa palauttamassa sieltä lainaamani kirjan. Sinä voit odottaa täällä vaunuissa, koska et osaa hengittää vedessä. Jatkamme pian matkaa."

 

Välitilinpäätös

  

lapsuuteni "mehiläiskukka" 

 

Ajattelin ilahduttaa teitä tämän hetkisellä pistetilanteella.

• kirjan alkulauseet
• Pöllö 9
• Anonyymi 1
• Saukkis 1
• Puikoillankin 1
• kansikuvat
• Pöllö 8
• Anonyymi 1
• sadut
• näistä olette keksineet niin paljon sellaista, mitä minä en edes tiennyt, että kaikki saa pisteitä
• arvonnassa mukana
• Pöllö
• Enkulin käsityöyt
• Anonyymi
• Rita A
• Sartsa
• Puikoillanikin
• Aimarii
• Päivi
• Emilie
• Sini
• Saukkis
• Ronja

Ronjalle: ihan omia juttujahan nämä on, satunnaisesti ilman käsikirjoitusta tai suunnitelmaa suollettuja sanoja..

 

Kävin pari kertaa kasvimaata hillitsemässä, se nimittäin rönsyilee ihan omiaan. Reissun jälkeen huomasin, että mukaan oli tarttunut tyyppi, jota ensi näkemältä pidin hirvikärpäsenä. Tarkempi tutkinta osoitti, että olin väärässä. Se oli hirvikärpäsen serkku, lintukärpänen. En ole edes tiennyt, että sellainenkin on olemassa. Aina sitä oppii uutta.

 

 Fizban tietenkin keräilee punkkeja, joita onkin tänä vuonna oaljon. Olen pitänyt Fizbania mukana vaikka se syö kaikkea, mitä löytää, heinää tietenkin ja keppejä, oksia, lahopuuta, mutta myös multaa, juuria, matoja. Ei sen maha tästä varsinaisesti pidä, mutta kait senkin täytyy saada nauttia kesästä.

 

 

 Ja kyllähän se nauttii. Nämä eivät ole kasvimaalta vaan ihan vain polkujen varrelta.

 

 Vielä kasvaa luonnonkukkiakin.

 

On olluit minulle mieleiset kesäsäät eli ei hellettä. Märkää on kyllä riittänyt. Meidän sisämeri on ollut voimissaan. Fizbanhan ei tykkää vedestä, mutta uteliaisuus voitti. Pakko oli mennä tarkistamaan, mikä ihme juttu tuolla keskellä lammikkoa on. 

 

 

Luukku 13

 

 "Talven tuulet riehuivat ulkosalla, mutta vuorenkääpiöiden saleihin Kharolisvuorten uumeniin myrskyn raivo ei yltänyt."

 

Kun viikko oli kulunut ja kissa yhä kierteli luolasta toiseen sepittelemässä juttujaan, aloin kyllästyä rauhalliseen arkeen. Kun on kerran päässyt maistamaan seikkailun hurmaa, sitä jää aina kaipaamaan. Pikuisena menninkäisenä on kuitenkin vaikea kehittää elämäänsä seikkailuja, vaikeaa vaikka omistaisi kuinka kultaiset kiharat.  Apua ilmestyi kuitenkin paikalle - tosi oudosta lähteestä.

 

Isäukko oli tietenkin myös kuullut, että olen löytynyt. Niinpä hän karautti paikalle hevosellaan mukanaan vaimonsa Lumikki. Äiti oli aika närkästynyt, mutta koska hyvät tavat ja kohteliaisuus ovat tärkeintä, hän pyysi myös Lumikin puolukanlehtiteelle. Oli kiehtovaa kuunnella kankean kohteliasta keskustelua näiden niin erilaisten naisoletettujen välillä. Koska yhteisten puheenaiheiden löytäminen oli vaikeaa, päätyi keskustelu lapsiin. Isäukkohan olisi ollut enemmän yhteinen heille, mutta jostain syystä häntä ei edes mainittu. Molemmat koettivat löytää  jotain hyvää sanottavaa toisen kakaroista. Hätäpäissään Lumikki totesi:

 

"Tuo Päivänsäde on kyllä reipas ja rohkea. Minun lapseni ovat arempia selviämään etenkin pimeässä. Olen usein pyytänyt heitä mukaani, kun menen kyläilemään kääpiöiden luo. Tiedätte varmaan, että minä asuin osan nuoruuttani vuorenkääpiöiden saleissa."

 

"Ei voi olla!" Minulta pääsi ennenkuin ehdin muistaa, etten puhu tuolle kylmälle naiselle.

 

"Kyllä se on totta. Käyn edelleen tervehtimässä näitä kasvatusisiäni säännöllisesti. Olen itseasiassa menoss nyt sinne päin. Tämä on matkan varrella, joten päätin tulla alkumatkan yhdessä Päivänsäteen kanssa, joka halusi tulla varmistamaan, että olet hengissä. Vaunuissani on kyllä tilaa, jos haluat tulla mukaan."

 

Mitäpä luulette, halusinko?

 

Luukku 12

 

"Viimeinen henkilö, joka näki Alaska Sandersin elossa, oli Lewis Jacob, tiellä numero 21 sijaitsevan huoltoaseman omistaja." 

Olinpa onnellinen, kun pääsin kotiin. Äiti oli kyllä aika äkäinen, sillä isäukko oli käynyt minua etsimässä, kertonut, että juoksin tieheni, eikä minua löytynyt. Vaikka äiti oli vihainen, oli hän myös onnellinen, kun olin hengissä. Läheisessä kaupungissa oli nimittäin tapahtunut murha. Vaikka isojen ihmisten maailma ei yleensä meitä kiinnostanut, oli äiti pelännyt, että minäkin olisin joutunut murhajan uhriksi. Lohduttelin äitiä, että kyllä minä osaan olla varovainen. Kissa, joka yhä seisoi vieressäni säkki kädessään, päästi hörönaurun. Äiti sitä pelästyi, kun nyt vasta tajusi, että meidän kodin ovella on kissa. Kissat eivät suoranaisesti ole menninkäisten kavereita. Ne saattavat joskus sotkea menninkäiset myyriin ja yrittää pyydystää meitäkin.

 

Rauhoittelin äitiä ja esittelin kissan hänelle. Äidin oli tietenkin pakko pyytää kissa sisälle ja tarjota teetä. Menninkäisten kuuluu osoittaa kiitollisuutta aina, kun siihen on syytä. Ja voisiko olla parempaa syytä kiitollisuuteen kuin kotiin tuotu eksynyt lapsi.

 

Kissa viihtyi meillä aika pitkään kertoen tarinoita köyhästä myllärinpojasta, josta tuli kuningas. Jutu olivat kyllä viihdyttävia, mutta minusta kissa teki turhan suuren numeron omasta neuvokkuudestaan. Koko menninkäiskylä kuitenkin kokoontui meille, kun huhu tarinoivasta kissasta levisi kaikkialle. 

 

Luukku 11

 

"Kolme miestä kapuaa kohti kirkkoa."

 

Kahvilasta poistuttuani suunnistin kohti korkealle kohoavaa kirkon katonharjaa. Kirkko oli korkealla mäellä. En jaksanut kiivetä mäkeä, joten tyydyin vain ihastelemaan valtavaa punatiilestä muurattua harjakattoista rakennusta, jonka kattoa päällystävät tervatut, haapapuiset paanut hohtivat kuin kalansuomut. Minä olin vain väsynyt kaikkeen uuteen ja outoon. Halusin kotiin, mutta en tiennyt, miten sinne osaisin. Pakko oli siis vain taapertaa eteenpäin yksin.

 

Kovin pitkään en ehtinyt kulkea, kun takaa alkoi kuulua tassutusta. Hyppäsin tien sivuun piiloon, sillä tassutus ei aina tiedä hyvää pienelle, pullealle menninkäiselle.Työnnyin pusikkoon ja jähmetyin paikalleni. Tassutus pysähtyi.

 

"Paksu takapuolesi näkyy." totesi tassuttaja. "Kannattaisko vain tulla esiin noin huonosta piilosta? Vai pelottaako?" 

 

Minuahan ei pelkuriksi sanota, joten nousin esiin silmät säihkyen.

 

"Oletpas sinä outo tyyppi, karvainen ja kultainen."

 

"Etpä ole itsekään ihan normaali. En ole koskaan kullut kissasta, joka kuljeskelee saappaat jalassa, säkki selässä." 

 

"Saappailla pääsee hyvin eteenpäin. Voisin viedö sinutkin sinne minne haluat, jos vain uskallat hypätä säkkiini."

 

Siinä se pelkuruus taas vedettiin esiin, joten ei auttanut, oli pakko hypätä säkkiin.

 

Kissa nauroi:

"Et ehkä ole pelkuri, mutta tyhmä olet, kun hyppäät tuntemattoman säkkiin noin vain. Mutta koska kunnioitan tuollaista uhkarohkeutta, vien sinun sinne, minne haluat."

 

Pyysin päästä kotimetsään, koska liika seikkailua on liikaa. 

 

Luukku 10

 

"Erään kaupunginosan erään kahvilan eräästä tuolista kerrotaan erikoista legendaa."

 

Tarpeeksi kun juoksee, väsyy kuka vain, eikä juokseminen ole varsinaisesti menninkäisten lempiliikkumistapa, joten minäkin väsyin. Jatkoi eteenpäin kävellen. Natustelin pipareita ja mietin, olisko kuitenkin parasta palata isäpapan hoiviin. 

 

Olin joutunut kaupunkiin, onneksi en ihan keskustaan. Pienen kujan varrella oli kahvila, joka ilmeisesti oli kellarikerroksessa. Minullehan kellari sopi erinomaisesti, sillä kaipasin hetkeksi pois päivänvalosta. Menin siis kahvilaan.  Siellä ei erottanut yötä päivästä muuten kuin kellosta katsomalla. Onneksi minun ei tarvinnutkaan tietää vuorokauden aikaa, sillä kahvilassa oli peräti kolme kelloa ja kaikki näyttivät eri aikaa. Kahvila oli pieni, vain kolme pöytää. Tiskin ääressä oli kolme tuolia. Istuin yhdelle ja pyysin vettä. Piparit olivat aika kuivia. 

 

Kukaan ei puhunut, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota. lasin vettä kyllä sain. Veden juotuani poistuin ulos. Kaupungin keskustaan en halunnut, joten suunnistin sinne, missä korkeita taloja ei enää näkynyt. 

Luukku 9

 

"Toisinaan mietin, mitähän tältä saarelta katosi aivan ensimmäisenä." 

Ylitin siis näppärästi avosuon ja pääsin kuivalle maalle. Edessäni oli synkkä metsä, johon johti kapea polku. Seurasin tietenkin polkua, olihan se paljon helpompaa kuin metsikössä rämpiminen. Polku tuntui loputtoman pitkältä. Tallustin eteenpäin ikuisuuden. Mutta voihan olla, että kävelin vain hetken. Ikivanhojen puiden alle aurinko ei paistanut. Oli koko ajan hämärää, joten ajan arviointi oli hankalaa. Mutta kävelin sitkeästi eteenpäin. Sitkeys palkitaan useimmiten. Niin nytkin. Polku mutkitteli koko ajan. Yhden mutkan takaa paljastui aukio, jonka keskellä oli vanha talo. Vaikka olin varma, että talo on asumaton, koputin ovelle. Säikähdin, kun ovi avautui aavemaisen äänettömästi. Vanha, ikivanha nainen  seisoi edessäni.

 

"Lapsikulta, astu sisään. Minä en tee sinulle mitään pahaa. Luulin kyllä, että teitä olisi kaksi, mutta yksikin on ihan hyvä. Tule, tule. Saat karkkia. Minä olen hyvä leipomaan. Huomasitkos, että koko talo on kuin piparkakku?"

 

Piparkakku kuulosti houkuttelevalta, joten menin sisälle. Nainen ohjasi minut kellariin, joka ilmeisesti oli jokin työpaja. Siellä oli myös lipasto, jossa oli riveittäin pieniä laatikoita. Minunhan oli tietenkin pakko avata jokin laatikko. Nainen alkoi huutaa ja heilutteli pipareita nenäni edessä, mutta uteliaisuus oli suurempi. Avasin laatikon. Siellä oli koristenauha. Avasin toisen laatikon. Siellä oli kulkunen. Kolmannessa oli vihreä hohtava kivi.

 

"Näpit irti smaragdistani!" kiljui nainen.

 

Mutta minäpä puristin nyrkkini tiukkaan ja livahdin mummon helmuksien ohi portaisiin ja ulos.

 

Ulkona muistin ne piparit, ryntäsin takaisin sisään, kahmin puseroni helman täyteen pipareita ja juoksin karkuun. Ilmeisesti minun oli tarkoitus juosta koko elämäni ajan.

 

 

 

 

Luukku 8

 

"Torni, jonka ei kuulunut olla siinä työntyi maahan paikassa, jossa mustamäntymetsä oli väistymässä ensin suon ja sitten kaislojen ja marskimaan tuulessa vääntyneiden puiden tieltä."

 

Minä juoksin, kunnes tuntui, että kuolen. Oli pakko pysähtyä. Takaa-ajajien äänet olivat häipyneet kuulumattomiin. Edessäni aukesi valtameri ja sen rannassa hylätyltä näyttävä majakka. Pitkin rantaa lojui ruostuneita esineitä, ikivanhoja majarakenteita. Paikka näytti pelottavalta, pelottavammalta kuin sen keijuäidin hyytävä katse. Minun pitäisi kait palata takaisin. Mutta mihin minä tästä lähtisin. Olin rynnännyt silmittömästi eteenpäin katselematta ympärilleni, joten en tiennyt, miten löytäisin takaisin.

 

Katselin rannatonta merta edessäni. Sinne en ainakaan menisi. Siellä ei ollut elämää. Käännyin ympäri. Takanani oli liejuinen rantakaistale, jossa jalanjälkeni vielä näkyivät pieninä vesilammikkoina. Pian ne häviäisivät lietteen alle. Itseasiassa meri taisi hiipiä huomaamatta rantaa ylöspäin. Kohta se peittäisi tämänkin kaistaleen, jolla seisoin. Nilkkoihin kohoava vesi auttoi kummasti tekemään päätöksen suunnasta. Kävelin reippaasti kohti kauempana näkyvää kaislikkoa. Vauhtini kiihtyi, sillä meri halusi ilmeisesti siepata minut mukaansa, kantaa ulapalle. Lopulta juoksin taas niin lujaa kuin pystyin. Luulin olevani suojassa kunhan ehtisin kaislikon reunaan.

 

Suojassako? Kaislikko loppui, merikin pysähtyi, mutta nyt edessä oli lettosuo, märkä kuin meri, täynnä pohjattomia suonsilmiä. Se olisi ollut ylittämätön alue kenelle vain normaaliasujalle. Mutta minähän olin kuitenkin enimmäkseen menninkäinen. Leveät jalkapohjani löysivät helposti kantavat mättäät.

 

Luukku 7

"Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni." 

Outo paikka, outoja olioita. Mitäpä muuta siitä voisi seurata kuin outoja ajatuksia. Mutta en se ollut minä, joka toi kuoleman mukaan keskusteluun. Se oli tuo väkkäränä pyörivä pieni tyttö, joka ei ilmeisesti pystynyt olemaan hetkeäkään hiljaa. Hän kertoi pitkää polveilevaa tarinaa jostain serkustaan, joka taisteli merirosvoja vastaan. Uskomaton mielikuvitus tällä tyttösellä kyllä oli, hyppäsi sujuvasti merirosvoista vallankumouksesta selvinneisiin. 

 

Samalla, kun tyttö lörpötteli, isäukko jatkoi esittelykierrosta. En minä oppinut siinä kenenkään nimeä, enkä edes kasvoja. Kaikki olivat minusta täsmälleen samannäköisiä, häikäiseviä, liian kirkkaita, liian hilpeitä. Kunnes tuli viimeinen, isompi, iäkkäämpi.

 

"Tässä on rakas vaimoni, kaikkien näiden lapsien äiti, Lumikiksi kutsuttu."

 

Niiasin syvään katsoen alas varpaisiini, kuten kuuluukin. Mutta tämä äiti käski kolealla äänellä katsomaan häntä silmiin. Nostin katseeni. Voihkaisu pääsi väkisin huuliltani. Niin oli jäänkylmä katse ja tyly ilme. Valoa tämäkin säde hohti, mutta se oli jäistä valoa, valoa, joka jähmetti minut, valoa, jossa lymysi kuolema, valoa, joka taatusti jäädyttäisi koko maailman, jos vain voisi. Lumikki olikin hänelle sopiva nimi, kylmä lumi. Kun hän avasi suunsa sanoakseen jotain, tunsin jäätävän tuulen puhaltavan sisuksiini. Minun oli pakko juosta tieheni. Juoksin avoimesta ovesta ulos, juoksin eteenpäin ainoana ajatuksenani, että täältä on päästävä pois ja pian.

 

Sataa lotisuttaa, lätisyttää, ropisuttaa

 

Ja sehän rehevöittää luontoa. Meillä on nyt uudet ruohonleikkuusäännöt menneet perille. Joskus kuivina kesinä kaikki ruohikot kynnettiin niin lyhyeksi, että ne paloivat ruskeiksi. Nyt on monin paikoin pitkää heinää ja myös lyhyempiä alueita, joilla kukkii apilat ja niittyleinikit. Kauniimpaa sanoisin. Ja kauniita kallioitahan täällä on paljon.

---

Jos luonto kukoistaa, minä räydyn. Olen niin väsynyt, että meinaan nukahtaa seisaalleni. Huomenna on luvassa tutkimuksia. Mukavaahan se olisi, jos todettaisiin, että kaikki hyvin, mutta mukavaa olisi saada, jotain korjausta tähän uupumiseen, jotain muutakin kuin "Lakkaa valittamasta ja ryhdistäydy!"

---

Kesäkisassa Anonyymi pyysi vähän korjausta luukkuihin. Sorry, en jaksa/viitsi. Ajastin nuo luukut aikoja sitten, enkä enää niitä korjaile. Koettakaa pärjätä.

---

Pöllö näyttää paneutuneen hommaan, mutta kyllä Anonyymikin hyvin pärjää. Kaikille sanoisin, että ei kannata heti luovuttaa, jos joku on jo ehtinyt jotain ehdottaa. Tuolla esim. eilinen luukku on täysin vailla tietoa. Kuvat ja kirjojen alkulauseet eivät liity mitenkään toisiinsa, paitsi, että molempiin tarvitaan sekä kirjan nimi, että kirjailija. Ja vinkkiähän voi katsoa tuolta "Kulttuurivuosi" -sivulta. Kirjan alkulause on jostain  vuosien 2023, 2024, 2025 luetuista kijoista. Kirjan kannet voi olla, mistä vain. Ja jos haluaa mukaan arpajaisiin, kannattaa käydä edes kerran kommentoimassa jotain. Tosin eipä ne arpajaispalkinnot ole kovinkummoisia.

---

Otan imurin ja nojailen siihen. Josko en nukahtaisi.

 

Luukku 6

  

 

"Kun Rosa ja minä olimme uusia, oleskelimme myymälän keskellä, lähellä aikakauslehtipöytää, ja näin yli puolet ikkunasta" 

Ihme, että selvisin matkasta hengissä, tosin ihan varma en ollut, olinko vielä elossa. Palasin kuitenkin tajuihini ja avasin silmäni. Olin koko matkan ajan puristanut silmäni tiukasti kiinni, koska en halunnut nähdä tätä uutta maailmaa. Menninkäisenä olin tottunut pimeyteen. Oli helpompaa, kun kaikkea ei tarvinnut nähdä. Nyt olimme kuitenkin olleet paikallaan pitemmän aikaa, joten ehkä minun piti katsoa, missä olen, etenkin, kun täällä ilmeisesti oli muitakin. Kuului puhetta, askeleita, touhotusta.

 

Avasin siis silmäni. Valoa säteileviä otuksia oli kaikkialla. Isäukko heitä minulle tyrkytti, perhettään esitteli, selitti, miten olen yksi heistä, kuulun perheeseen, saan muuttaa heidän luokseen asumaan, äiti on antanut luvan.

 

Avasin jo suuni huutaakseni vastalauseen ja kertoakseni hyvin värikkäällä kielellä, mihin he saavat perheensä työntää. Onneksi muistin, että olen Kultakutri, neuvokas pikku menninkäinen, joka selviää elämässä nokkeluudella ja hyvällä suunnittelulla. Suljin siis suuni. Katselin hiljaisena tmpärilleni. Olimme jossain myymälässä, jossa oli isot näyteikkunat, myyntipöytä, hyllyjä täynnä outoja tavaroita ja paljon näitä auringonsäteitä.

 

Yksi säde, ilmeisesti minun ikäiseni tyttö, oli selvästi innoissaan minusta:

 

"Isä sanoi, ettei ole kohteliasta kysellä ja ihmetellä sinua, vaikka oletkin erilainen kuin me. Mutta sinulla on kyllä kaunein tukka, mitä olen koskaan nähnyt ja sinä olet ihanan pikkuinen ja pyöreä. Onko sinulla oikeasti noin paljon karvaa kaikkialla? Rupeatko minun ystäväksi? Sinähän olet melkein minun sisko? Äiti ei kyllä oikein tykkää siitä, että sinä tulit, mutta äidistä ei tartte välittää. Isä määrää."

 

No, jopas jotakin. Ei riitä, että nämä ovat aivan erilaisia ulkonäöltään, näillä on myös ihan oudot tavat. Menninkäisluolissa äidit määrää kaikesta. Isät tekevät, mitä käsketään.

 

Luukku 5

 

"Sleipnir kiihdytti askeleitaan niin että paksu ruskea harja heilui villisti puolelta toiselle."

 

Minä tarrauduin epätoivoissani kiinni narun pätkään, jonka tarkoitus oli kait estää minua lentämästä alla olevaan kivikkoon. Jos olisin tämän tiennyt, en olisi ikinä vastannut puhelimeen. Ainakin päätin, että tämän jälkeen en koske yhteenkään puhelimeen vaikka olisi millainen hätä, koska pelkästään sen puhelimen takia pompin jonkin kuolaavan pedon selässä holtittomasti kuin jyväsäkki.

 

"Minä tulen huomenna. Ole valmis." Näinhän se vieras ääni oli sanonut ilman mitään vihjettä siitä mihin piti olla valmis. 

 

Enpä minä paljon saanut yöllä nukutuksi. Pelotti. Ja aamulla olin vielä puuroa syömässä, kun ovelle koputettiin. Kielsin äitiä avaamasta, mutta hän ei kuunnellut. Kun ovi avautui, silmiä särkevä valo tulvahti luolaan. Isäukkohan se siellä. Oli ykskaks saanut päähänsä tulla katsomaan lastaan. Ja äiti oli tietenkin taas niin ihastunut, ettei saanut sanaa suustaan, katsoi vain palvovasti sitä miehenroikaletta, pyyteli käymään peremmälle ja kiikutti pöytään parasta, mitä oli tarjolla. Mies istuutui viereeni, silitteli kultaisia kiharoitani ja selitti. Puhetta pulppusi vuolaasti kuin kevätpurossa vettä. Muiden ei tarvinnut sanoa sanaakaan, herra kyllä hoiti puhumisen. Minä en kuullut mitään ja ymmärsin vielä vähemmän. Katsoin vain lamautuneena, kun äiti pakkasi reppuani selittäen samalla, miten onnellinen minä olen, kun pääsen katsomaan maailmaa.

 

Minä olin kauhuissani. Yritin selittää, että menninkäisethän sokeutuvat, jos joutuvat ulos päivänvalon aikaan. Hereä nauru seurasi selitystäni. Tällainen sekasikiö kuulemma suorastaan nauttii valosta.

 

Ja lopputulos puhelimeen vastaamisesta oli tämä. Minä olin matkalla johonkin, pois kodista, pois elämästä.

 

Luukku 4

 

"Olin keittiössä spagettia keittämässä, kun puhelin soi." 

Tässä on nyt hypätty hiukan ajan kerroksissa eteenpäin. Vauva-ajasta ei ole paljon kerrottavaa, koska kaikki vauvat ovat kuitenkin hyvin samanlaisia, syövät, nukkuvat ja haisevat. Ei menninkäisvauvat ole sen kummempia kuin muut. Mutta toisin kuin vaikkapa ihmislapset, menninkäiset alkavat osallistua luolan toimiin heti, kun ovat kavunneet jaloilleen, niin minäkin. Omituisen ulkonäköni vuoksi äiti piti minut aina lähellään, joten keittiöhommat olivat tuttuja.

 

Jotta tarina etenisi kerron seuraavasta käänteentekevästä päivästä syntymäni jälkeen eli päivästä, jolloin puhelin soi.

 

Teillä on varmaan paljon uskomuksia ja ennakkoluuloja. Pidätte menninkäisiä jotenkin alkeellisina, sivistymättöminä. Hämmästytte siis varmaan sitä, että meillä on puhelin. Vielä enemmän hämmästyisitte, jos kertoisin, mitä kuuntelin radiosta ruokaa tehdessäni. Taidan kertoa ihan vainsaadakseni teidät hämmästymään. Cladio Abbado johti Lontoon sinfoniaorkesteria. Minä viheltelin samaan tahtiin Rossinin Varastelevan harakkan alkusoittoa. Erinomaista spagetinkeittomusiikkia.

 

Spagetti oli melkein valmista, kun puhelin keskeytti minut. Olin yksin kotona, joten pakko kait minun oli vastata. Ensin ei kuulunut mitään muuta kuin syvää hengitystä. Aikani haloota huudeltuani täysin vieras ääni sanoi:

"Minä tulen huomenna. Ole valmis."

 

Puhelin mykistyi tämän lauseen jälkeen. Minä yritin vielä kysellä, mutta suljettu se oli. Kuka tulee? Mihin pitäisi olla valmis? Oliko puhelu tarkoitettu minulle vai jollekin muulle? Äidille? Mutta ei äitikään osannut valaista asiaa. Spagetista tuli hiukan ylikypsää, mikä oli todella harmi.

 

 

Luukku 3

"Jos pidät tarinoista, joissa on onnellinen loppu, olisi parempi lukea joku toinen kirja." 

Vaikka minä olin lapsena älykäs, viehättävä, kekseliäs ja mukavannäköinen, ainakin äitini mielestä, olin minä myös epäonninen. Juuri sen epäonnen takia en nyt oikein muista mitään. En tajua miksi makaan jossain oudossa paikassa kykettynä joihinkin vempaimiin. En kyllä jaksa kovin paljoa edes kiinnostua, missä ja miksi, mutta varmuuden vuoksi pitää teitä varoittaa lopusta. Tosin tämähän ei ole mikään loppu, tämä on alku. Loppu voi muodostua vaikka kuinka onnelliseksi. Enkä minä ole kyllä mitenkään onneton tälläkään hetkellä, väsynyt minä olen, niin väsynyt, etten jaksa olla sen enmpää onneton kuin onnellinenkaan. Väsyttää ja päätä särkee. En jaksa nyt kaivella mitään. Lepään tänään. Nukun ja näen unia. Jatkan kaivelua vaikka huomenna, jos jaksan... tai joskus myöhemmin...

 

Luukku 2

 

"Tarkoitukseni on kertoa tässä eräästä naisesta."

 

Vaikka Kultakutri, siis ihan minä itse, on tarinan päähenkilö,  minulla ei ole hänestä juuri lainkaan tietoja. En oikein saa palautettua mieleeni edes hänen kasvojaan. Tämä saattaa kuulostaa tosi omituiselta, mutta uskokaa, kun sanon, että tällä hetkellä kaikki on hämärän peitossa. Muistoni ovat kadonneet, mutta toivon ja toki uskonkin, että ne palaavat, kunhan vain kaivelen tarpeeksi syvältä, tarpeeksi sitkeästi.

 

Aloitan siis alusta, sillä sen syvemmälle tuskin voisin kaivautua. 

 

Kesä oli jo kääntymässä syksyyn, kun minä synnyin kotiluolaan.  Meillä ei ollut tapana mennä sairaalaan syntymään. Pysyimme kotona. Naapurikolosssa asuva vanhempi nainen auttoi äitiäni synnytyksen aikana. Äidin kertoman mukaan, minähän en tästä muista tietenkään mitään, synnytys oli vaikea ja kivuilas, eikä vähiten sen takia, että naapuri käytti kaiken ajan sättiäkseen äidin tyhmyyttä. Eihän se ollut kunnon menninkäiselle sopivaa sotkeutua, johonkin päivänsäteeseen. Jokainen menninkäinen tietää, että niitä huithapeleita on varottava, väistettävä, jokainen, jopa tuollainen keskenkasvuinen typerys. Haukkumista jatkui ja jatkui ja jatkui. 

 

Tuntien uurastuksen jälkeen minä pullahdin ilmoille. Vaihtuivatko silloin pahat puheet ihastuksen huudahtuksiin kuten tapana on, kun uusi menninkäinen syntyy? No ei sinnepäinkään. Kun kätilö näki minut, hän pyörtyi kauhusta. Äiti joutui siis kuitenkin selviytymään yksin.

 

Kun äiti kertoi minulle tästä, hänelle tuli aina kyyneleet silmiin, ei sen takia, että hän jäi yksin vaan koska hänen mielestään minä oli kaunein menninkäisvauva, jota ikinä on ollut. Minullahan oli pienet kultaiset kiharat alusta lähtien. Äiti päätti heti, että nimeni tulee olemaan Kultakutri. Eikä hän nimestä luopunut vaikka luolien vanhat viisaat sanoivat juuria tulkitessaan, että nimeni saattaisi minut ongelmiin karhujen kanssa. Äiti oli aika päättäväinen jo silloin.

 

 

Selityksen makua

Yritän kaivaa kasvimaata esiin, kun on ollut muutaman viikon omillaan. Rasittavaa näin lämpimässä, mutta yritän. On pari muutakin kiireellistä projektia (synttärilahjoja), joten sillä selitän, etten aio täällä käydä kovin usein. Nyt uteliaisuuttani tulin katsomaan, onko joku löytänyt paikalle. Tuli sellainen ihan kiva esitys, että laittaisin kommenttien hyväksynnän päälle, jotta kaikki olisivat samalla viivalla, mutta...

---

Todennäköisesti en jaksa ruveta teitä pisteyttämään. Jos rupeaisin, käyttäisin joulukalenterisääntöjä eli se, joka ekaksi ehtii kirjata oikean vastauksen, saa pisteen. Jos haluatte testata itseänne, älkää katsoko muiden kommentteja ennenkuin olette päättäneet, mitä mieltä olette.

---

Nimesin tämän kesäkisaksi vaikka ajattelin lähinnä, että ehkä olisi kiva lukea päätöntä tarinaa. Ainakin sitä oli kiva kirjoittaa. Eka päivä oli tarkoituksella helppo, jottei kenellekään tule tunnetta, ettei tästä tule mitään. Sadut, tarinat ja taruolennot ovat varmaan kaikille tuttuja, mutta ehkä joku kirjan alkulause vaatii salapoliisityötä. Ainahan voitte ilahduttaa kanssalukijoita mielikuvituksilla selityksillä. Niistä voisin antaa pisteitä. Ja juonenkulkua saa vapaasti arvostella. Yritin muistaa, mitä olen aiemmin kirjoittanut, mutta kun tein tätä pitkällä aikataululla satunnaisina aikoina, olen todennäköisesti unohtanut jotain. Luukut aukeavat sen mukaan, milloin kirjoitin, joten jotkut menee peräti iltamyöhään.

--- 

Luukku 1

"Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän." 

Minä, Kultakutri, Päivänsäteen ja hänen vaimonsa Menninkäisen tyttö, kirjoitan tämän. Itseni tähden minä tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa.

 

Teille kaikille lienee tuttua mitä tapahtui kauan sitten kaukaisessa galaksissa, kun hämärä jo maille hiipi. Silloin Päivänsäde Kultasiipi aikoi lentää eestä sen. Mutta kuinkas kävikään, kun Menninkäisen pienen hän näki vastaantuleva. Menninkäinen juuri oli noussut pesästään, koska ennen päivänlaskua se ei milloinkaan voi elää päällä maan. Siinäpä he sitten katselivat toisiansa ja Menninkäisreppana tunsi rinnassansa outoa leiskuntaa, niin outoa, että siltä seisomalta halusi viedä Päivänsäteen kotiluolaan armaaksensa. Päivänsäde kuitenkin valitteli, että pimeys vie hengen häneltä, eikä hän toivo kuolemaa, kun on vielä mies parhaassa iässä. Luritteli siinä Menninkäiselle, että pois täytyy heti mennä, sillä jos ei just nyt kotiin lennä, ei enää hetkeäkään elää saa.

 

Se, mitä tarina ei kerro, on, että Päivänsäde sen verran viivästytti lähtöään, että ehti kellistää Menninkäisen sammalikkoon ja jakaa hiukan lempeään. Sen jälkeen vasta lähti kaunis Päivänsäde. Ihan totuutta ei ole laulun loppukaan. Kyllä Menninkäinen mietti, ja miettii varmaan edelleenkin, miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa. Mutta puppua on, että Menninkäinen olisi yksin enää vaeltanut. Sammalikossa pyöriskely ei nimittäin jäänyt tuloksettomaksi. Tuloksena olin minä, roturisteymä. Kultakutri nimen sain, koska isäni periytti minulle kultaiset kiharat. Se pitkä, loistavana hehkuva tukka on kyllä kaunis, mutta julkisesti piilotan tukkani hupun alle. Elämä on muutenkin turhan hankalaa. Menninkäisten maassa ei kaivata moisia. Onneksi muuten olen perinyt olemukseni äidiltäni eli olen pyöreä, persjalkainen, pulleamahainen, vahva työjuhta.

Heinäkisa

 

Koska elämässäni tapahtuu harvoin ja etenkin, koska olen huono niitä vähiäkin tänne päivittelemään, päätin, että heinäkuussa postaan joka päivä. Jotta päätös varmasti toteutuu, suunnittelin kirjallisen kesäkisan matkien muinaista kirjallista joulukalenteria. Kesän kunniaksi kisa on haastavampi. Koska mahdollinen helle pehmentää pään, on hyvä laittaa vähän liikettä aivosoluihin.

 

Jokaisen päivän ensimmäinen lause on jonkin kirjan ensimmäinen lause. Kysytään siis mikä kirja, kuka kirjailija. Yksi piste tiedosta. Lisäksi joissakin kohti esiintyy outoja satuolioita, taruja tms. kaikille tuttua. Yksi piste jokaisesta löydetystä. Kuvat eivät liity tarinaan mitenkään. Aluksi kuvia ei edes ollut, mutta se tuntui oudolta, joten napsin vanhoja satunnaisia kuvia. Osa kuvista on kirjan kansia. Jos tiedät, mikä kirja ja kuka kirjailija, saat taas pisteen. Kisan lopuksi arvon kaikkien osallistuneiden kesken jonkun turhakkeen ja ehkä myös jonkun kirjan. Ja jos satun olemaan ahkeralla fiiliksellä elokuussa, lasken pisteet ja palkitsen vielä eniten pisteitä keränneen. Tämä voi olla liian suuri urakka, sillä niitä pisteitähän karttuu tällä tavalla ihan holtittomasti. Kisa siis kestää heinäkuun ekasta viimeiseen päivään. Jossain vaiheessa elokuun alkupuolella ilmoitan oikeat vastaukset.

 

Kisa voi kuulostaa vaikealta, mutta ei se ole. Kirjoja, joista nämä 31 alkulausetta on valittu, on vain 77 ja ne on kaikki mainittu täällä tässä blogissani kohdassa kulttuurivuosi25 eli olen ne lukenut kolmen viime vuoden aikana. 

 

Fizban matkailee

 

Kun huolettomana juoksentelin koirapuistossa, en todellakaan arvannut, mihin vielä joudun.

 

 Hissihän on jo sinällään kamala paikka, mutta entä kun sen jälkeen mennään ensin bussiin ja sitten metroon.

 

 Metromatka päättyi outoon paikkaan, mutta minähän olin niin onnellinen, kun sain tuntea tukevan maan jalkojeni alla, että otin tyynesti kaiken hässäkän, mitä ympärillä pyöri. Ajattelin, että hyvä, kun kerran hengissä selvisin. En tiennyt, että tämä oli vasta alkua.

 

 Seurasi uusi kulkuväline, juna. Siellä kyllä itketti väkisinkin

 

etenkin, kun matka kesti tuntikausia. Eikähän koettelemukset tietenkään siihen loppuneet. Vielä piti jollain autolla matkustaa. 

 

Pääsinhän minä lopulta autostakin ulos. Pieniä ulkoiluja oli matkan varrella tehty, mutta kunnon jaloittelulle oli kuitenkin tarve.

 

 Mentiin sisälle mökkiin ja siellä sitten vietettiin aikaa.

 

 Kun mukana oli mökin omistaja, viihdyin ihan hyvin

 

 vaikkakaan minulle ei tarjoiltu makkaraa, enkä päässyt saunaan. Tilanne muuttui täysin, kun mökin omistaja jatkoi matkaa ja jäin mummon kanssa kahdestaan. 

 

 Ulkona meni hyvin. Tykkäsin kuljeskella kaikenlaisissa maastoissa, mutta aina sisälle mennessä rupesin valittamaan hyvin, hyvin äänekkäästi ja sitkeästi. Mummo jo alkoi sanoa, ettei vie minua enää ulos. Minähän kuitenkin rauhoituin aikani valitettuani

 

 ja nukuin hyvin mummon vieressä.

 

 Ei mummo kuitenkaan toteuttanut uhkauksiaan vaan kierreltiin mökin ympärillä 

 

 ja tutustuttiin myös lähialueisiin.

 

 Suoritin tyylipuhtaita kettuhyppyjä metsästäessäni kaikkia maassa möngertäviä eliöitä.

 

 Porojakin pyöriskeli iltalenkkien ilona. Niitä en metsästänyt, koska en ole porokoira.

 

 Onneksi seuraksemme tuli mummon opiskelukaveri. Kun hän oli paikalla en itkenyt sisääntuloa. Autossa kyllä itkin senkin edestä. Vieraalla, kun oli auto, niin sillä mentiin katsomaan nähtävyyksiä. Nähtävyydet oli mukavia, mutta matkat ihan hirveitä. Tein taatusti kuolemaa.

 

 

Ensin käytiin kertämässä Auttikönkään luontopolku. Se oli kivaa, vaikka mummo joutui tuijottamaan koko ajan kengänkärkiään, jottei kompastuisi. Minä viipotin vilkkaasti joka puolella.

 

Seuraavana päivänä pääsin taas kehittämään keuhkojani, sillä edessä oli vielä pitempi automatka. Tutustuttiin Pentikin aikaansaannoksiin. Olikin tasokas museomyymälä. Ihmisten mielestä oikea rauhan ja harmonian esikuva. Minulla ei ole sinänsä mielipidettä noista seinistä ja pylväistä, mutta oli kiva päästä autosta ulos.

 

Aikanaan tämäkin ihminen lähti ja jäin taas mummon kanssa kahdestaan - ja aloitin sisääntulohuutokonsertit.

 

 Mummo oli aliarvioinut ruokatarpeeni. Meinasi nappulat loppua. Sain sitten maksalaatikkoa, jonka toki söin, mutta oksensin heti pois. Rajansa se on silläkin, mitä minuun menee. Nappuloilla kuitenkin pärjättiin loppuun asti.

  

Ja lammessahan riitti juotavaa.

 

 Vietettiin vielä ilta mökin omistajan kanssa, kun hän palasi omilta reissuiltaan. Olin helpottunut, kun ei tarvinnut olla mummon kanssa kahdestaan. En nimittäin uskonut, että hän hallitsisi tällaista mökkielämää.

 

 Aamulla pakattiin ja alkoi taas pitkällinen piina, sillä kotiin tultiin autolla, eikä se matka hoidu tunnissa tai parissa.

 

 Taukoja kyllä pidettiin.

 

 Loppumatkasta oli jo liian väsynyt valittamaan.

---

On kyllä ihana olla taas kotona.

Toivotan ihanaa juhannusta teillekin!