Suomessa on muutakin kuin Helsinki

 

Todettiin kommenteissa. Jutun otsikko oli "Helsingissä sataa lunta". 

---

Kivasti puhuroi illalla.

Aamulla olin taas kerran tyytyväinen, kun ei ole autoa

ja kun on koira, jonka mielestä on aina kiva lähteä ulos.

Hiukan harmitti Koirapoikaa, kun lumi oli tehokkaasti peittänyt jäljet, eikä uusia ollut ehtinyt syntyä. Mutta sitkeästi nuuskimalla ja kaivamalla, löytyi hajuposteja kinoksista.

---

Ei ollut näin sunnuntaiaamuna aikaisin paljon liikennettä. Yksi bussi horjui reitillään ja viluinen lehdenjakaja palasi kierrokseltaan.

Aura-autoja näkyi ja kuului. Ahkerasti olivat töitä tehneet - ja tekivät. Lunta sataa edelleen, tosin hissukseen. 

---

Ja nyt jo joku ehti netissä valittaa huonoista lumitöistä, kun portaita ei ole vielä lakaistu. Meillä kerrostalojen asukilla on ihan omat kriteerit.

 

 Mutta helppohan minun on, kun ei ole mitään velvotteita vaan voin vain nautiskella puhtaasta lumesta.

Ja Koirapoika jaksaa nautiskella näkymistä. Aina siellä jotain liikkuu, niitä aura-autoja ainakin.

Eilen katsoin Joutsenlammen. Olen siis kovin kultturelli ihminen.

Tosin ehdin siinä kolmen tunnin aikana vähän torkahtaakin nojatuolissa. Mutta sitähän ei tarvitse kertoa kenellekään. Luin myös facesta vieläkin kultturellimpien ystävien kommentteja tästä uudesta toteutuksesta, jossa kuulemma on menetetty draaman kaarta verrattuna vanhoihin hyviin ohjauksiin. No, minä en ole ennen nähnyt, enkä osaa sanoa draaman kaaresta mitään, etenkin, kun siinä keskivaiheilla vähän lepuutin silmiäni. Kaunista ja näyttävää oli se, mitä näin. Onneksi olin etukäteen lukenut juonen tiivistelmän. Muuten olisin saattanu tipahtaa kaarelta maahan.

Sunnuntairauhaa kaikille!

Kirjat ja lukeminen

 

 kaksi varista samassa kuvassa

Viime yönä heräsin, kun Koirapoika kömpi tyynylle nukkumaan. Yleensä se aina nukkuu jaloissa, joten tietenkin heti ajattelin, että onko jotain vialla. Ei näyttänyt olevan, mutta uni kaikkosi. Rupesin siis lukemaan.

Murakami edelleen pahasti kesken. Niinpä päädyin ajattelemaan lukemistani. Olen aina (siis siitä lähtien, kun opin lukemaan ja etenkin siitä lähtien, kun pääsin käsiksi kirjoihin) lukenut koko ajan ja kaikkialla. Ihmiset ovat tottuneet näkemään kädessäni kirjan ja tehneet siitä johtopäätöksen, että luen monta kirjaa viikossa. Sehän ei pidä paikkaansa. Täälläkin on monia, jotka lukevat kymmeniä kirjoja siinä ajassa kun minä yhden. Pysähdyin ajattelemaan, miksi on näin. Tein sellaisen johtopäätöksen, että nopeat lukevat juonta, haluavat tietää, mitä tapahtuu, miten kirja loppuu. Minä luen sanoja, lauseita, ajatuksia.

---

Enpä sitten yölläkään päässyt monta sivua eteenpäin, kun pysähdyin pohtimaan kateutta. Kirjassa käytiin keskustelu:

 

"Tottapuhuen kadehtin teitä välillä."

"Miksi ihmeessä te olette kateellinen?"

"Te ette taida koskaan kadehtia ketään. Olenko oikeassa?"

"Saatatte olla. En muista, että olisin koskaan kadehtinut ketään."

"Juuri sitä minä tarkoitan."

 

Oli sitten pakko miettiä omaa kadehtimistani. Ainakaan tällä hetkellä en kadehti ketään. Kenelläkään ei ole mitään, mitä minun pitäisi saada ja mitä en saisi. Olen ällöttävän tyytyväinen elämääni vaikka valitankin usein. Asiat, joista valitan, ovat sellaisia, joille voisin itse tehdä jotain, jos vain viitsisin, ei sellaisia, jotka pitäisi riistää muilta. Sitten mietin, olenko joskus ennen kadehtinut jotain joltain ihmiseltä. En muistanut. Sehän voi johtua huonosta ja etenkin selektiivisestä muististani. Kovasti kaivelemalla totesin, että lapsena kadehtin muilta lapsilta sisaruksia, kotia, oikeaa äitiä ja isää. Mutta ajan mittaan totesin, että kun ei ole perhettä, on onni kokea perheetön elämä. Se on aika harvinaista herkkua.

---

Kun kadehtimisongelma oli selvitetty, luin eteenpäin, kunnes taas tuli stoppi. Kirjassa puhuttiin Japanin historiasta, etenkin maalaustaiteen historiasta ja keisareista. En ole innostunut historiasta, mutta nyt rupesi tekemään mieli tietää enemmän Japanin menneisyydestä. Yritin kuuklettaa kirjoja, mutta ei löytynyt suomeksi. Niin innostunut en ole, että viitsisin englanniksi lukea. Yksi sinnepäin löytyi Minna Eväsoja Melkein geisha. Minähän olen kirjojen ostolakossa, mutta joskus voi olla hyvä ruveta rikkuriksi. Vielä ei näin käynyt. Mutta luulen, että piakkoin.

---

Siinä kuukletellessa törmäsin kirjaan, joka on hyllyssäni.

Kävin kaivamassa sen esiin ja aloin sitten lukea sitä.

---

Väistämättä rupesin ajattelemaan, miksi nimenomaan Japani kiehtoo minua. Minulla on tuttuja, jotka innostuu Amerikasta, Espanjasta, Saksasta, Kiinasta tai Intiasta, mutta jostain syystä minulle se on Japani. Päädyin pohdinnoissani siihen, että kyseessä on pelkistys, japanilaiset puupiirrokset, tanka ja haiku -runot, muodollinen kohteliaisuus, hyvät tavat. Luulisi, että minua kiehtoisi enemmän vaikka Intian värikylläisyys ja kiihkeä elämä, mutta ei. Tosin nykyjapani ei taida olla sitä, mistä tykkään, ainakaan kaikki sen piirteet.

---

Mutta siis näin minä luen kirjoja, enkä edisty niissä. Lisäksi luen useita kirjoja samalla kertaa (ja samalla tyylillä), kirjoja eri tilanteisiin. Kun Murakami on iso, luin matkalukemisena yhden Donna Leonin. Se olikin harvinaisen kiehtova juoneltaan. Käsitteli katolisen papiston ja lasten suhteita. 

 

 

Minullahan on tämä Donna Leon -maratoni meneillään tässä sivuvirtana (ja myös Outi Pakkanen -maratoni). Kaikki Leonin kirjat ei ole niin kiinnostavia, mutta tämä oli. Se kiinnostavuushan vaihtelee. On Murakameissakin eroja. Komtuurin surma on sieltä parhaasta päästä.

---

Yksi ystäväni sanoi, ettei hän voi lukea kirjoja, koska ei ole tarpeeksi aikaa. Hänen pitäisi lukea kirja kerralla, ilman pitempiä taukoja. Hän ihmetteli, miten minä pysyn juonessa mukana, kun luen vartin pätkissä ja vielä useita kirjoja kerralla. Kyllä minä pysyn. Kirjanmerkit on keksitty, jotta tietäisi, mistä jatkaa. Eikä minua haittaa palata kirjassa taaksepäin tai vaikka aloittaa kokonaan alusta, jos tipahdan kärryiltä. Kyllä minua se juonikin kiinnostaa sen verran, että muistan, mitä on tapahtunut. Tosin jälkikäteen en välttämättä osaa juonta kovin tarkasti kuvata. Monista aiemmin lukemistani en muista oikein mitään. Sehän on hyvä syy lukea kirja uudestaan. Sen minä kuitenkin muistan, oliko kirja sellainen, että se kannattaa lukea.

---

Nyt varmaan toivotte, että en enää ikinä kuvaa lukemisiani. Palaan siis normijuttuihin.

---

Aamulenkille lähdettiin lumisateessa.

Tiet oli jo aurattu ainakin urheilukentän ympäristöstä. Siellä on ahkeria ihmisiä töissä.

 

 Tien vierustoilta löytyi kuitenkin hankea pihtaroimiseen.

Lumikylpy piristää.

---

Saunakin piristää. Tilasin saunavuoron itselleni. Kun menin seuraavan kerran ulos, huomasin ilmoitustaululla uuden viestin. Siinä luki, että meidän saunat menee remonttiin kolmeksi kuukaudeksi.

---

Koravanhus näyttää taas aika pitrsakalta ja on elämää täysi.

japanilaistyylinen värimaisema

Hyvin menee mutta menköön

 

Oli tarkoitus kertoa, että on ollut masis, että ei suju, että ankeaa on. Jos tällaista päästää suustaan, sitähän odottaa myötätuntoa, sympatiaa, halia tai edes taputusta olalle ja rohkaisevaa kommenttia. Ennenkuin päästin sanat paperille muistin, että viimeksi avautuessani vastaus oli "Ihan oma vika, jos ei järjestä elämäänsä niin, että se on nautinnollista!" No samaa mieltä olen, joten keskitynkin kertomaan nyt, miten hyvin kaikki on.

Se, mikä aina jaksaa ilahduttaa on vaihtelevat taivaan värit. Onneksi olen osannut hoitaa silmiäni niin, että vielä toimii näkökyky taivaiden verran. Ja kaikkea pientä hilua, jota ei erota, ei tarttekaan erottaa.

Ilman vaaleanpunaisia lasejakin on helppo nähdä elämä pinkkinä.

Olen iloinen myös siitä, että pikkuihmisillä on taito kellahtaa nurin ilman pahempia pään halkeamisia. Leikkipaikoilla valot heijastuu kauniista jäästä, mutta ei tee mieli juosta ja riehua. Pikkuihmisten tekee.

Onneksi omat lapset on jo tukevassa keski-iässä... ainakin puolet lapsista.

Erityisesti päiviäni piristää Koirapoika, joka on taas kunnossa ja jaksaa ulkoiluttaa minua.

Ei se edes näytä kovin vanhalta.

Se viettää päivät ikkunassa katsellen kävelytiellä liikkuvia. Kun näkee koiran, uikuttaa. Ääntely on ihan uusi piirre. Liittyy varmaan kuurouteen. Se ei tiedä valittavansa ääneen. Narttujen tärppipäivät ovat saaneet vanhaan herraan kovasti vipinää.

Myös kampaajani ilahduttaa. Se tietenkin, että hän jaksaa hoitaa kaljuuntuvaa päätäni, mutta nyt erityisesti se, että hän löysi afrotupsun takaraivoltani. On ruvennut tiukkaa kiharaa pukkaamaan. Sehän tarkoittaa, että päässäni on jotain elämää. Ja myös, että elimistöni jaksaa aina yllättää uusilla oudoilla jutuilla.

Jonkinlaista elämänhalua ja uteliaisuuttakin vielä löytyy. Muutaman ajan mietin, mikä ihmeen valoilmiö on lenkkipolullemme ilmaantunut. Ei tuolla pitäisi mitään olla. Pakko oli sitten kerran mennä tarkistamaan.

Siellä on siis iso talo täynnä tarpeetonta tavaraa. Näitä putkahtelee koko ajan kaikkialle. Ihmiset ilmeisesti konmarittaa ja siirtää joutavaa pois silmistä.

Nyt voisi Sus' heiluttaa raippaa ja muutkin antaa mielipiteensä. Kuntokuuri tökkii.

 

Jäätävä retki (8)

Olin suunnitellut siivouspäivää, kun alkaa pöly haitata elämää. Koirapoika tosin tykkää kaivella kaikenlaisia tavarakasoja, joita tänne on kertynyt. En kyllä Koirapoikaa ajatellut, kun päätin vaihtaa siivoamisen retkeen. 

Oli vain taas vaihteeksi niin perin tympeä päivä.

Jäätävä retkestä tuli heti kotipihalta lähtiessäni. Vaikka on alla hyvät nastarenkaat, on pakko köpötellä varoen ja lyhyin askelin.

Minun palstani on tuolla horisontin puolella. Olen vähän suunnitellut ensi kesää. Pyysin naapuria tiputtamaan hesarinsa mulle. Kasaan niistä yhden (tai ehkä useammankin) pinon nurkkiin. Keväällä sitten peitän koko kasvimaani paksulla hesarikerroksella. Antaa ainakin lisäaikaa taistelussa rikkaruohojen kanssa.

Retkellä koukkasin lintuihmisten polkua tervalepikköön.

Retkestä teki jäätävän myös kamerointi. Metalli on aika kylmää paljaisiin käsiin. Vuosia sitten sormeni eivät koskaan palelleet, mutta monta pakkastalvea kameran kanssa ovat herkistäneet kylmälle.

Olisihan tästä saanut myös jäljet lumessa -retken, mutta eiköhän siihenkin vielä tule tilaisuuksia.

Koirapoikaa en ottanut mukaan, vaikka se onkin taas kunnossa. Ajattelin, että ehkä kuitenkin liikaa, kun retki kesti pari tuntia ja kilometrejä kertyi kymmenisen. (Tosin kännykkäni väitti, että kilometrejä tuli 1,26. Taisi hyytyä pakkasessa sekin.) Tässä kohtaa kyllä ajattelin Koirapoikaa, että josko taas keväällä istuskellaan täällä yhdessä. Tämä on kallio, jossa olen paljon viettänyt aikaa koiran kanssa.

Aika tiheässä näyttäisi olevan  taloja vastarannalla.

Tällä puolen voisi kuvitella melkein olevansa erämaassa, kunhan vain muistaa katsoa oikeaan suuntaan.

Joku oli kaatunut.

Joku oli sulanut.

 Ja meri oli tulvinut

pelloille asti.

Minä härnäsin ohikulkijoita kuvaamalla rastaita. Jäivät kuikuilemaan, että onko joku rari eksynyt pusikkoon.

 Jäästä

 ja paljaasta maasta huolimatta ihmiset jaksoivat hiihtää. Ehkä heille on suotava tämä muutaman viikon ilo. Eikä hiihtäjistä ollut nyt riesaa, vaikka poluillakin heitä oli. Vauhti pysyi hitaana, kun jäämuhkurat ja kivikot hidastivat. Yksi pyöräilijä kyllä meinasi saada minut kumoon, mutta olin nopeampi ja onnistuin väistämään.

 

Tästä joskus menneinä hyvinä aikoina kapusin oikotietä. Nyt käytän suosiolla kiertoteitä.

---

Ja kun kaiken tämän jälkeen vedin 75 kyykkyä ja hauiskääntöä, en enää kyennyt kuin kahteen hyvään huomeneen. Ja enköhän ihan vain laiskottele tässä loppupäivän. Ei ne pölypallerot mihinkään katoa ja itseasiassa mitä isompia ovat, sitä helpompi ne on havaita. Siivous helpottuu.