Viime viikolla

 

Tapahtui sellainen ihme, että olin lentokoneessa. Edellisen kerran olin vuonna 2018 eli kovin tiheään en tuhoa maailmaa.

 

 Nyt lennähdin Italiaan, Bergamoon. Sieltä matka jatkui Gardajärvelle Desenzanoon pariksi päiväksi. Sitten kohti pohjoista pitkin itärantaa. Rivan yläpuolella vuoristossa oltiin taas pari päivää. Sitten länsirantaa takaisin Desenzanoon ja kohti Monzaa. Yksi päivä Milanossa, yksi Monzassa ja

Oli erinomaisen kiva reissu. Kuvia kertyi. Tässä jotain. 

(Kaikki varmaan tietävät, että Villa del Balbianello liittyy Star Warsiin.)

 

 

Aina kannattaa valittaa

 vaikkapa ruskan puutteesta

Aamukahvinäkymäni hehkuu auringon paisteessa. Nopeasti väri levisi niihin puihin, joissa vielä on lehtiä. Paljon on ihan paljaitakin. On tuullut sen verran reippaasti, että enemmän on lehtiä maassa kuin puissa,. Siltä se tuntuu vaikka tuskin on totuus. Nytkin tuossa ikkunan ohi leijailee lehtiä vaikkei edes ole kova puhuri. On aika leppeä aamu.

 

 Fizban on kehittänyt jotain terveysongelmia. Yö meni pätkäunin. Nyt näyttää aika normaalilta taas, mutta mennäänpä kuitenkin vaihteeksi viemään kasa euroja tohtorille, kun kerran on aika tilattuna. Kun omistaa koiran, ei ole pulaa siitä, että pääsisi rahaa kertymään.

 

Onnea Fizban 2-v

Lintujen tarkkailu kiinnostaa edelleen, vaikka tiettyä vakavuutta on olemukseen tullut.

 

 Käytiin juhlapäivän kunniaksi pellon reunoja kiertelemässä. Ikävästi pakotin Fizbanin bussin kyytiin, mutta kyllä kait tuo monen kilometrin kävely mukavassa syysaamussa korvasi kärsimyksen.

 

 Peltojen väri vaihteli kovasti vaikka kaikki kasvatukset oli jo poistettu.

 

 Eilen kierreltiin metsiä

 

 ja rantoja.

 

 Kevyttä vuorikiipeilyäkin välillä

 

 ja heinästystä kotikallioilla.

 

 Kun toisspäivänä paistoi aurinko, piti kuvata oikein ruskaa. Nythän jo ikkunanäkymäkin on värikkäämpi kuin pari päivää sitten.

Vaikka väriä haikailen, niin kyllä tällainen märkä rinnekin on kaunis. Kallioimarteet ilahduttavat aina.

 

 Olen lähinnä ollut käymättä missään, jättänyt välistä taidekurssin, kuntosalin, linturetken, taijin, mutta sen verran kuitenkin liikuin, että pääsin todistamaan metroaseman jouluvalaistuksen. Aseman remontti on hankaloittanut matkustajia monin tavoin, puikkelehtimista ihan liian ahtaissa koloissa ja hissitöntä, rullaporratonta elämää. Mitenkähän liikuntaesteiset, lastenvaunukansa ja väsyneet vanhukset ovat pärjänneet. Olenhan minäkin väsynyt vanhus, mutta toistaiseksi pystyn portaita nousemaan. Uusin remontin piirre on nämä valoketjut, kun varsinainen valaistus ei toimi. Kyllä kaupunkielämä on mielenkiintoista.

---

Loppukaneettina sen verran, että

 

uupunut olen 

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.

Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.

Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;

riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.

Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.

Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?

Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.

Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,

pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,

jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.

Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.

Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,

haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!

Liikako lienee pantukin paatinen taakka?

Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?

Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,

katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?

Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?

Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!

Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.

Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.

Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.

 

 

Lokakuu

Aamulenkki hoidettu kivassa säässä reippaasti liikkuen. Kovin on vihreää vielä luonnossa. Taitaa ruskalla mennä aika haahuillessa kuten minullakin. Mitään tuloksia, joilla kehua ei näy, mutta aika kuluu niin, etten saa edes läppäriä auki. Oliskohan syytä jättää blogi hautautumaan kokonaan, kun ei tule päivitetyksi. Monethan ovat tähän ratkaisuun päätyneet. Minun saamattomuus taitaa näkyä siinä, etten osaa edes lopettaa. Ryhtiliikettä taitaisin taas kaivata.

 

 Etsimällä löysin sen verran ruskaa, että sain tehdyksi ensi vuoden kalenterit. Ifolor tarjosi alea, joten oli fiksua kyhätä kalenterit valmiiksi. Onpahan edes jotain.

 

Siirryn miettimään haahuilenko tämänkin päivän vai yritänkö jotain. 

---

Kuvasta pitää sentään sanoa: Täällä on aiemmin esiintynyt vain metsäkauriita, mutta nykyisin näitä valkohäntäkauriita näkyy tosi usein (Eläinten nimien muutokset on hämmentäviä. Kaikki sanoo valkohäntäpeura, mutta minusta tuntuu, että velvollisuuteni on noudattaa nimistötoimikunnan ohjeita. Jostain en sentään suostu luopumaan. Kookaburra on niin kaunis mielikuvitusta ruokkiva sana, etten suostu vaihtamaan sitä ntyhjänpäiväiseen sininaurajaan.)