torstai 25. huhtikuuta 2019

Uusi pelargonia


on mummon akkunalla ja akkunan alla laulaa talitiainen.
---
Sain naapurilta pääsiäiskukan.


Auringon noustessa olimme Koirapojan kanssa lenkillä, kun satuttiin heräämään ja kun ennen auringonnousua voi rauhassa kävellä. 


Valittaahan ei saisi. Aina pitäisi olla iloinen, hilpeä positiivinen, kun niin monilla muilla on asiat niin paljon huonommin. Mutta en nyt jaksa. Rassaa tuo naaman kutina ja kirvely. Rassaa, etten voi rauhassa olla ulkona vaan pitää yrittää löytää varjoja. Rassaa, etten jaksa mitään. Aloitan kaikenlaista. En edes innolla aloita, vaan jostain ihme velvollisuudentunteesta aloitan. Sitähän pitää ihmisen puuhastella, jotta saisi oikeutuksen elämiseen. Kuka sen on määrännyt? Kuka kieltää vajoamasta saamattomuuteen? Mutta näin on opetettu, joten pakko yrittää vaikkei jaksais. Se laimea yrittäminen sitten hiipuu omaan mahdottomuuteensa ja siitä tietää olevansa huono ihminen.


Antakaa ihmisten synkistellä. Synkistely on välttämätöntä. Kun oikein kunnolla rämpii pohjamudissa, sieltä nousee puhdistunut uusi ihminen täynnä elinvoimaa ja intoa. Jatkuva yrittäminen vie voimat, kalvaa sisukset tyhjiksi, muuttaa ihmisen zombiksi. 
--- 
Toki zombeillakin on paikkansa maailmankaikkeudessa.


Kun kunnolla synkistelee, tapahtuu ihme. Polttava aurinko laskee, sen viime säteet värjäävät synkkyyden hehkuvaksi, yö saapuu ja saa lakata juoksemasta. Silloin voi taas aloittaa uuden suunnittelun. Voi miettiä kesää, mitä kirjoittaisi kesällä, miten kitkisi ja kuokkisi, kastelisi ja lannoittaisi sekä mielikuvitusta että kasvimaata, mihin menisi, ketä tapaisi, mitä kokisi.


Ja pian näkee, miten uusi rohkeus ja into nostaa päätään


ja tietää nuppujen aukeavan
---
Mutta sitä ennen pitää saada rauhassa vajota.

3 kommenttia:

Mammuttimaiset kiitokset kommentistasi!
Aina on kiva, kun joku sanoo jotain, ilmaisee mielipiteensä, osoittaa käyneensä tälläkin tontilla.