Talven taikaa

 

Aanuisin on vielä pimeä lenkkiaikaan. Ja kun on pimeä Koirapoikaa jänskättää ulosmeno niin paljon, että se vapisee holtittomasti hississä. Aloitti sitten eilen rauhoittavat. Uskon, että kunhan tässä menee päiviä ilman raketteja, tilanne normalisoituu. Näin ensi alkuun kuitenkin annan rauhoittavia, jos ne hiukan hillitsisivät kauhua.

 

Kaunis talvihan meille taas tuli.

 Normisti kierretään enemmän tai vähemmän tuon urheilukentän ympäristössä. Siellä on käveltäviä teitä. Melkein kaikki muut reitit jalkakäytäviä lukuunottamatta ovat aika hermostuttavia. Latuja tehdään jokaiselle kävelytiellä. Usein niin, että latu on molemmilla reunoilla ja keskellä on tila, jossa kait periaatteessa saisi kävellä. Mutta koiran kanssa se on aika toivotonta kun sauvoja viuhtoo molemmin puolin. Osa hiihtäjistä ei todellakaan varo koiraa, osa taitaa jopa yrittää osua sauvallaan. Siltä se joskus tuntuu. Toki suon hiihtäjille sen muutaman kuukauden ilon, mutta olisi se kiva kävelläkin jossain. Koirankusettajat kyllä tallaa polkuverkostoa mahdollisuuksien mukaan.

 

Joskus sitten kuitenkin mennään kauemmas. Arkipäivinä hiihtäjiä on sen verran vähemmän, että mukaan sopii yksi mummokin koiran kanssa.

Peltoahan täällä riittäisi, mutta vähän lumen aikana sinne on tietenkin hankala tehdä latuja. Kun on paljon lunta, latuja tehdään myös pelloille. Nyt tuolla voi koiran kanssa kompuroida rauhassa. Pellolle päästäkseen on kyllä kestettävä niitä hiihtäjiäkin.

---

(Koirapoika on vain kuvausten ajan ilman hihnaa. En oikein tykkää kuvista, joissa on hihna häiritsemässä. Koirapoika on oppinut, että kun panta otetaan pois, on oltava paikallaan ja odotettava, että kuvaukset on ohi. Sitä kolmessatoista vuodessa jääräpäisempikin koira oppii kaikenlaista.)

 

Näyttäähän tuo meidän takapihakin tästä kuvakulmasta suht suurelta, mutta ei siinä paljon askeleita synny. Tosin askelten vähäisyys ei ole mahdollisuuksista vaan yrityksestä kiinni. Onneksi Koirapoika kuitenkin ulkoiluttaa minua säännöllisesti.