...koira
Aamuisin yritän olla sen verran hyvä ihminen, että vien koiran koirapuistoon juoksemaan. Ja sehän juoksee. Siitä hyvä koira, ettei tarvitse kaveria eikä sen kummempia virikkeitä. Juoksee tukka putkella, häntä suorana, täyttä vauhtia edestakaisin, ympyrää, nyppylältä ylös alas, nurkasta toiseen. Minä siinä aamuhorteessa nuokun keskellä puistoa miettien, miten monta kymmentä minuuttia koiran on saatava purkaa enegiaa, jotta jaksaa sitten nukkua kotona, koska sehän ei väsy. Enimmäkseen onnistun olemaan liikkeellä sellaisina aikoina, ettei puistossa ole muita. Mutta tätä koiraahan se ei haittaa. Useimmat koirat vain seisoskelevat yksin ollessaan, monet silloinkin, kun olisi juoksukavereita. Ehkä tämäkin rauhoittuu vanhetessaan.
Kun on oltu puistossa niin pitkään kuin minä jaksan, pääsee vielä kotimatkalla peuhaamaan lumessa. Minähän laahustan hitaasti etenkin nyt, kun tuo nilkka on yhä tunteva, ei kipeä, mutta tunteva kuitenkin. Jospa vielä jonain päivänä askellan reippaasti.
Lumi sulaa katolla. Vesi tippuu tasaisesti napsuttaen ikkunalautaan. Isot rastasparvet hortoilevat pihlajalta toislle. Kaipaisin tilhejä, mutta niillä taitaa riittää sapuskaa pohjoisempanakin. Juon aamukahvin ja syön rahkasotkun ennenkuin rupean miettimään, mitä tekisin. Miettimisen jälkeen sitten todennäköisesti istun telkkarin eteen neulomaan. Neuloessa mietin, mitäpä jos neuloisin isomummon jäämistöistä jotain muuta kuin sukkia ja totean, että vielä on näitä pakollisia lahjasukkia tehtävä. Jospa vaikka jostain kirjasta valmiin ohjeen mukaan tekisin.
Elämä on valintoja.
12 kommenttia:
Hyvä että koira saa juosta mielin määrin vaikka ei ole juoksukaveria. Ovat ne vähään tyytyväisiä olentoja. Joskus mietin olenko ollut edellisessä elämässä koira 😀 Tilhi olisi kiva nähdä pitkästä aikaa.
Toivottavasti nilkkasi kuntoutuu pian 🍎
Liikkumisen ja olemass olon riemua! Keski-suomessa on nähty tilhiäkin. Pihlajanmarjoja oli paljon.
Tuo tunteva on totta välillä ja hauska ja osuva termi. Tautieni myötä tunnen, että minulla on varpaat ja joskus myös palelevat. onneksi on noita villasukkia. Polveni on tällä hetkellä muutakin kuin tunteva valitettavasti. Ehkä sekin jossain vaiheessa siirtyy kipujen puolelta tuntevaksi.
Pienestä sitä voi mieli tulla iloiseksi, niin kun nyt vaikka päättömästä juoksentelusta ympäriinsä tai lumessa peuhaamisesta. Makuasia tietysti sekin. Hyvää tulevaa viikonloppua!
Ajattelen, että Fizban juoksee minunkin edestäni, voin hyvällä omallatunnolla istua tässä ja roikkua netissä tai neuloa. Tai lukea. Tai katsella televisiota. Tai ulos ikkunasta ja miettiä, että pitäisi mennä tekemään lumitöitä. Ehkä.
Niin, onnellinen, hyvä kun jollain on välillä kiva. Pitäis sanoa itellekkin, kun ei vaan tunnu olevan hyvä mitenkään, no ehkä joskus. Nilkkakipua, jota koetan korjata idealisiteellä joka tukevoittaa kengässä nilkkaa, eilen iski sitten niskakipu, ei mitään hajua mistä lie tullut. Tänään on hieman parempi, vähän pää kääntyy jo, kun losautin siihen diklofenaakkia. Voihan rähmä, mikä tässä talvessa on kun aina joku paikka kipeänä on?
Ei ole tilhiä täälläkään näkynyt, lintuparvi olikin räkättirastaita.
Onnellisuus on varmasti auvoinen mielentila. Hyvä mieli ja hyvä olo kropassa. Liian usein sitä nakertaa joku murhe, kipu, tai joku. Harvoin pystyy tuollaiseen onnellisuuden purkaukseen, kuin koirasi.
Olen samaa mieltä - elämä on valintoja.
Fizban on kovin tunteella elävä. Ottaa kaiken hyvin tosissaan. Sitä ei oikein voi toruakaan.
Se on aika hassua, kun tuntee jonkun osan kropastaan lähes koko ajan. Silloin vasta huomaa, että yleensä ei paljon kiinnitä huomiota niveliin tai muuhun.
Se on sitä Carpe diem -asennetta, jota kovasti mainostetaan. Minä en oikein osaa.
Fizban juoksee mielellään kaikkien edestä.
Kyllä siinä koiran riemua katsellessa välillä ajattelee, että pitäisi itsekin osata heittäytyä. Harmi, että sinua kolottaa.
Kovin harvoin, jos koskaan osaan ottaa ilon irti ilman muita ajatuksia.
Lähetä kommentti