Kuolemanpelko

Minullahan on tarkoitus vain tylsästi (ei olisi saanut kirjoittaa tylsästi - miten helppoa sitä on purkaa ärtymtksensä jonkun niskaan ja miten vaikea se on unohtaa - mutta vaikka muistan, mitä ei saisi kirjoittaa, kirjoitan silti, koska voin) kirjoittaa jokapäiväisestä elämästäni, sen tapahtumattomuudesta. Ja taas varmuuden vuoksi pitää taas täsmentää, että tapahtumattomuus ei ole paha asia.

---

Mutta nyt sitten sotkeudun itseäni suurempiin asioihin. Mariupolin tilanne sai miettimään kuolemaa ja etenkin kuolemanpelkoa. Mistä se pelko kumpuaa? Eiköhän jokainen kuitenkin ole selvillä, että matkan päässä odottaa kuolema. Ja kun tämän tietää, luulisi, että kuolemaan voisi suhtautua filosofisesti ja ajatella, että on ihan ok, jos se tulee nyt. Mutta en minä ainakaan osaa ajatella noin, en vaikka olen jo aika monta vuosikymmentä elänyt. Vastoin realismia, minä ilmeisesti kuvittelen eläväni ikuisesti - ainakin toistaiseksi. Ehkä jossain vaiheessa tieto elämän lopusta konkretisoituu. 

---

En minä ole edes selvillä, mikä tekee elävästä elävän, mikä on elämänvoima, miksi elossa pysyminen on niin tärkeää, miksi minuun on ympätty vahva elämänhalu. En tiedä. Mutta toivon, että jokin ihme pelastaisi he, jotka vielä pitävät kiinni elämänkipinästä Mariupolissa. Toivon vastoin kaikkea realismia.

Lätäköt ovat kuivuneet, lumet moninpaikoin sulaneet, vaikka sitkeitä lämpäreitä riittää. On ollut lämmintä ja aurinkoista. Vuokot ovat puhjenneet kukkaan. Kauhulla ajattelen, että kasvimaalle pitäisi mennä hommiin. Ja jostain luin, että kasvimaidot ovat pahaksi hampaille. Taidan silti juoda kahvini edelleen baristan kera.

Nauttikaa keväästä ja elämästä niin kauan, kun sitä riittää.

Minä neulon sukkia.