Luukku 9

 

"Toisinaan mietin, mitähän tältä saarelta katosi aivan ensimmäisenä." 

Ylitin siis näppärästi avosuon ja pääsin kuivalle maalle. Edessäni oli synkkä metsä, johon johti kapea polku. Seurasin tietenkin polkua, olihan se paljon helpompaa kuin metsikössä rämpiminen. Polku tuntui loputtoman pitkältä. Tallustin eteenpäin ikuisuuden. Mutta voihan olla, että kävelin vain hetken. Ikivanhojen puiden alle aurinko ei paistanut. Oli koko ajan hämärää, joten ajan arviointi oli hankalaa. Mutta kävelin sitkeästi eteenpäin. Sitkeys palkitaan useimmiten. Niin nytkin. Polku mutkitteli koko ajan. Yhden mutkan takaa paljastui aukio, jonka keskellä oli vanha talo. Vaikka olin varma, että talo on asumaton, koputin ovelle. Säikähdin, kun ovi avautui aavemaisen äänettömästi. Vanha, ikivanha nainen  seisoi edessäni.

 

"Lapsikulta, astu sisään. Minä en tee sinulle mitään pahaa. Luulin kyllä, että teitä olisi kaksi, mutta yksikin on ihan hyvä. Tule, tule. Saat karkkia. Minä olen hyvä leipomaan. Huomasitkos, että koko talo on kuin piparkakku?"

 

Piparkakku kuulosti houkuttelevalta, joten menin sisälle. Nainen ohjasi minut kellariin, joka ilmeisesti oli jokin työpaja. Siellä oli myös lipasto, jossa oli riveittäin pieniä laatikoita. Minunhan oli tietenkin pakko avata jokin laatikko. Nainen alkoi huutaa ja heilutteli pipareita nenäni edessä, mutta uteliaisuus oli suurempi. Avasin laatikon. Siellä oli koristenauha. Avasin toisen laatikon. Siellä oli kulkunen. Kolmannessa oli vihreä hohtava kivi.

 

"Näpit irti smaragdistani!" kiljui nainen.

 

Mutta minäpä puristin nyrkkini tiukkaan ja livahdin mummon helmuksien ohi portaisiin ja ulos.

 

Ulkona muistin ne piparit, ryntäsin takaisin sisään, kahmin puseroni helman täyteen pipareita ja juoksin karkuun. Ilmeisesti minun oli tarkoitus juosta koko elämäni ajan.