Luukku 12

 

"Viimeinen henkilö, joka näki Alaska Sandersin elossa, oli Lewis Jacob, tiellä numero 21 sijaitsevan huoltoaseman omistaja." 

Olinpa onnellinen, kun pääsin kotiin. Äiti oli kyllä aika äkäinen, sillä isäukko oli käynyt minua etsimässä, kertonut, että juoksin tieheni, eikä minua löytynyt. Vaikka äiti oli vihainen, oli hän myös onnellinen, kun olin hengissä. Läheisessä kaupungissa oli nimittäin tapahtunut murha. Vaikka isojen ihmisten maailma ei yleensä meitä kiinnostanut, oli äiti pelännyt, että minäkin olisin joutunut murhajan uhriksi. Lohduttelin äitiä, että kyllä minä osaan olla varovainen. Kissa, joka yhä seisoi vieressäni säkki kädessään, päästi hörönaurun. Äiti sitä pelästyi, kun nyt vasta tajusi, että meidän kodin ovella on kissa. Kissat eivät suoranaisesti ole menninkäisten kavereita. Ne saattavat joskus sotkea menninkäiset myyriin ja yrittää pyydystää meitäkin.

 

Rauhoittelin äitiä ja esittelin kissan hänelle. Äidin oli tietenkin pakko pyytää kissa sisälle ja tarjota teetä. Menninkäisten kuuluu osoittaa kiitollisuutta aina, kun siihen on syytä. Ja voisiko olla parempaa syytä kiitollisuuteen kuin kotiin tuotu eksynyt lapsi.

 

Kissa viihtyi meillä aika pitkään kertoen tarinoita köyhästä myllärinpojasta, josta tuli kuningas. Jutu olivat kyllä viihdyttävia, mutta minusta kissa teki turhan suuren numeron omasta neuvokkuudestaan. Koko menninkäiskylä kuitenkin kokoontui meille, kun huhu tarinoivasta kissasta levisi kaikkialle.