Luukku 13

 

 "Talven tuulet riehuivat ulkosalla, mutta vuorenkääpiöiden saleihin Kharolisvuorten uumeniin myrskyn raivo ei yltänyt."

 

Kun viikko oli kulunut ja kissa yhä kierteli luolasta toiseen sepittelemässä juttujaan, aloin kyllästyä rauhalliseen arkeen. Kun on kerran päässyt maistamaan seikkailun hurmaa, sitä jää aina kaipaamaan. Pikuisena menninkäisenä on kuitenkin vaikea kehittää elämäänsä seikkailuja, vaikeaa vaikka omistaisi kuinka kultaiset kiharat.  Apua ilmestyi kuitenkin paikalle - tosi oudosta lähteestä.

 

Isäukko oli tietenkin myös kuullut, että olen löytynyt. Niinpä hän karautti paikalle hevosellaan mukanaan vaimonsa Lumikki. Äiti oli aika närkästynyt, mutta koska hyvät tavat ja kohteliaisuus ovat tärkeintä, hän pyysi myös Lumikin puolukanlehtiteelle. Oli kiehtovaa kuunnella kankean kohteliasta keskustelua näiden niin erilaisten naisoletettujen välillä. Koska yhteisten puheenaiheiden löytäminen oli vaikeaa, päätyi keskustelu lapsiin. Isäukkohan olisi ollut enemmän yhteinen heille, mutta jostain syystä häntä ei edes mainittu. Molemmat koettivat löytää  jotain hyvää sanottavaa toisen kakaroista. Hätäpäissään Lumikki totesi:

 

"Tuo Päivänsäde on kyllä reipas ja rohkea. Minun lapseni ovat arempia selviämään etenkin pimeässä. Olen usein pyytänyt heitä mukaani, kun menen kyläilemään kääpiöiden luo. Tiedätte varmaan, että minä asuin osan nuoruuttani vuorenkääpiöiden saleissa."

 

"Ei voi olla!" Minulta pääsi ennenkuin ehdin muistaa, etten puhu tuolle kylmälle naiselle.

 

"Kyllä se on totta. Käyn edelleen tervehtimässä näitä kasvatusisiäni säännöllisesti. Olen itseasiassa menoss nyt sinne päin. Tämä on matkan varrella, joten päätin tulla alkumatkan yhdessä Päivänsäteen kanssa, joka halusi tulla varmistamaan, että olet hengissä. Vaunuissani on kyllä tilaa, jos haluat tulla mukaan."

 

Mitäpä luulette, halusinko?