Luukku 15

 

 

"Jones, Kartano-nimisen maatilan isäntä, oli lukinnut kanalan yöksi, mutta hän oli niin humalassa, ettei muistanut sulkea kanojen kulkuaukkoja." 

Atlantiksen vierailu ei todellakaan kestänyt kauan. Pian olimme taas kuivalla maalla. Vaunut keikkuivat vauhdilla vuoriston halki ja pian koputimme kääpiöiden ovelle. Kääpiöt hyppivät innoissaan Lumikin ympärillä. Jälleennäkeminen oli riehakas. Meidät melkein kannettiin vuoren sisään isoon saliin. Lumikki esitteli meidät toisillemme. Olipa outoja nimiä: Lystikäs, Nuhanenä, Viisas, Jörö, Unelias, Ujo, Vilkas. Ilmeisesti nimet oli annettu luonteen mukaan.

 

Salin keskelle isoon pöytään oli katettu juhla-ateria. Pakko sanoa, että kyllä maistui, niin paljon, niin herkullista, ettei tosikaan. Kääpiöt pahoittelivat, etteivät munat olleet ihan tuoreita vaan eilisiä. Koko kanalauma oli nimittäin lähtenyt omille teilleen. Niillä oli kuulemma tapana huvitella välillä leikkimällä munan piilotusta. Ne kävivät munimassa luolaston onkaloihin ja odottivat, että kääpöt etsivät piilot. Huvinsa kullakin.

 

Viivyimme kääpiöiden luona viikkokausia. Vaikka olimme vuoren sisällä, siellä ei ollut pimeää. Kiiltomatolamppujen ja soihtujen valo heijastui tuhansina säteinä luolan seinistä. Seinät olivat nimittäin täynnä timantteja ja muita jalokiviä. Kääpiöt louhivat lisää joka päivä. Kääpiöt olivat kovia laulamaan. "Ain laulain työtäs tee" kaikui luolan uumenissa aamusta iltaan hakkujen säestäessä rytmillisesti. Ei hasumpaa porukkaa ja vieläpä sopivankokoisia ja -muotoisia.