Luukku 28

 

"Kun isäni, padisah-keisari, kuuli herttua Leton kuolemasta ja kuolintavasta, hän sai raivokohtauksen, jollaista emme olleet koskaan ennen nähneet."

 

Yritin jopa juosta eteenpäin, mutta se lörpöttelevä kakara pysyi kannoillani koko ajan. Eikä se tietenkään tyytynyt pelkästään kertomaan omasta elämästään, vaan uteli koko ajan "mihin olet matkalla?" "miksi?" "kuka?" "kenen kanssa?" "milloin?" Todella rasittavaa. Olisin mielelläni jättänyt vastaamatta ja ollut vain hiljaa, mutta kotikasvatus ei antanut periksi. Pitää olla kohtelias ja silleen.

 

Kun tyttö kuuli tunnin junasta ja menninkäisten mielenosoituksesta, hän suorastaan riehaantui:

 

"Voi miten hienoa! Minä olen menossa juuri sinne. Isäni on muiden kanssa siellä. Sieltä on löydetty liito-oravan papanoita ja koko Elokapina on paikalla. Ihanaa, että menninkäisetkin ovat mukana. Meillä on siis yhteinen taistelu edessä. Hyppääpä minun fillarin tarakalle, niin ehditään paikalle ennen kuin on liian myöhäistä."

 

Ei minulla ollut harmainta aavistustakaan, mikä on fillari, mutta tyttö kiskoi minut melkein väkisin istumaan polkupyöränsä takaosaan ja käski pitää tiukasti kiinni. Voitte kuulkaa uskoa, että takerruin kaikin voimin tyttöön kiinni, kun hän polkaisi pyörän käyntiin. Siinä viiletettiin sellaista vauhtia, että kivrt vain sinkoilivat ja minun tukkani ryöpsähti esiin pipon alta ja lepatti perässä kuin kultainen purje.