Luukku 29

 

 

"Näen usein unta Delfiinihotellista." 

 

Kun saavuimme ratatyömaalle, oli kaikki jo ohi. Ratahanke oli saatu lopetetuksi. Mielenosoittajat olivat hajaantumassa. Kun tyttö syöksyi isänsä luo, minulla oli orpo olo - ei, ei Orpo vaan orpo. En nimittäin nähnyt kuin isoja ihmisiä ympärilläni, eivätkä he ilmeisesti huomanneet minua. Menninkäiset maastoutuvat aika hyvin, itseasiassa niin hyvin, että harva iso ihminen on koko elämänsä aikana nähnyt menninkäistä, vaikka me elämme heidän keskuudessaan.

 

Tyttö kuitenkin näki ja pyysi minua mukaansa läheiseen hotelliin, jossa oli tarkoitus pitää pienet juhlat onnistumisen kunniaksi. Minä kiitin kutsusta, mutta totesin, että minun lienee aika palata kotikoloon.

 

Käännyin siis toiseen suuntaan kuin tyttä, joka syöksyi vielä halaamaan minua ja kiittämään matkaseurasta. Oli se kuitenkin ihan kiva ipana ajattelin ja pyyhin salaa silmäkulmiani, joissa oli oudon kosteaa. 

 

Allapäin tallustelin kotikoloa kohti, kun joku tarttui käteeni, joku ihan vieras, outo, puisevan tuntuinen tyyppi. Irroitin käteni ja vilkaisin viereeni. Kaverilla oli ystävälliset kasvot ja kaunis hymy, tosin nenä vaikutti hiukan oudolta.

 

"Minä olen Pinokkio. Haluaisin tutustua sinuun, jos vain käy päinsä. Olet minusta jotenkin niin..."

 

Kaveri änkytti ja punastui ja nenä näytti kasvavan.

 

"Ei, ei, ei! En minä valehtele. Nenä kasvaa myös, kun olen hermostunut. Haluaisin tutustua sinuun ihan oikeasti."

 

Tyyppi oikein hätääntyi.

 

"Voit sinä kävellä minun kanssa, mutta ei pidetä kädestä. Se on outoa."