Luukku 5

 

"Sleipnir kiihdytti askeleitaan niin että paksu ruskea harja heilui villisti puolelta toiselle."

 

Minä tarrauduin epätoivoissani kiinni narun pätkään, jonka tarkoitus oli kait estää minua lentämästä alla olevaan kivikkoon. Jos olisin tämän tiennyt, en olisi ikinä vastannut puhelimeen. Ainakin päätin, että tämän jälkeen en koske yhteenkään puhelimeen vaikka olisi millainen hätä, koska pelkästään sen puhelimen takia pompin jonkin kuolaavan pedon selässä holtittomasti kuin jyväsäkki.

 

"Minä tulen huomenna. Ole valmis." Näinhän se vieras ääni oli sanonut ilman mitään vihjettä siitä mihin piti olla valmis. 

 

Enpä minä paljon saanut yöllä nukutuksi. Pelotti. Ja aamulla olin vielä puuroa syömässä, kun ovelle koputettiin. Kielsin äitiä avaamasta, mutta hän ei kuunnellut. Kun ovi avautui, silmiä särkevä valo tulvahti luolaan. Isäukkohan se siellä. Oli ykskaks saanut päähänsä tulla katsomaan lastaan. Ja äiti oli tietenkin taas niin ihastunut, ettei saanut sanaa suustaan, katsoi vain palvovasti sitä miehenroikaletta, pyyteli käymään peremmälle ja kiikutti pöytään parasta, mitä oli tarjolla. Mies istuutui viereeni, silitteli kultaisia kiharoitani ja selitti. Puhetta pulppusi vuolaasti kuin kevätpurossa vettä. Muiden ei tarvinnut sanoa sanaakaan, herra kyllä hoiti puhumisen. Minä en kuullut mitään ja ymmärsin vielä vähemmän. Katsoin vain lamautuneena, kun äiti pakkasi reppuani selittäen samalla, miten onnellinen minä olen, kun pääsen katsomaan maailmaa.

 

Minä olin kauhuissani. Yritin selittää, että menninkäisethän sokeutuvat, jos joutuvat ulos päivänvalon aikaan. Hereä nauru seurasi selitystäni. Tällainen sekasikiö kuulemma suorastaan nauttii valosta.

 

Ja lopputulos puhelimeen vastaamisesta oli tämä. Minä olin matkalla johonkin, pois kodista, pois elämästä.