Luukku 6

  

 

"Kun Rosa ja minä olimme uusia, oleskelimme myymälän keskellä, lähellä aikakauslehtipöytää, ja näin yli puolet ikkunasta" 

Ihme, että selvisin matkasta hengissä, tosin ihan varma en ollut, olinko vielä elossa. Palasin kuitenkin tajuihini ja avasin silmäni. Olin koko matkan ajan puristanut silmäni tiukasti kiinni, koska en halunnut nähdä tätä uutta maailmaa. Menninkäisenä olin tottunut pimeyteen. Oli helpompaa, kun kaikkea ei tarvinnut nähdä. Nyt olimme kuitenkin olleet paikallaan pitemmän aikaa, joten ehkä minun piti katsoa, missä olen, etenkin, kun täällä ilmeisesti oli muitakin. Kuului puhetta, askeleita, touhotusta.

 

Avasin siis silmäni. Valoa säteileviä otuksia oli kaikkialla. Isäukko heitä minulle tyrkytti, perhettään esitteli, selitti, miten olen yksi heistä, kuulun perheeseen, saan muuttaa heidän luokseen asumaan, äiti on antanut luvan.

 

Avasin jo suuni huutaakseni vastalauseen ja kertoakseni hyvin värikkäällä kielellä, mihin he saavat perheensä työntää. Onneksi muistin, että olen Kultakutri, neuvokas pikku menninkäinen, joka selviää elämässä nokkeluudella ja hyvällä suunnittelulla. Suljin siis suuni. Katselin hiljaisena tmpärilleni. Olimme jossain myymälässä, jossa oli isot näyteikkunat, myyntipöytä, hyllyjä täynnä outoja tavaroita ja paljon näitä auringonsäteitä.

 

Yksi säde, ilmeisesti minun ikäiseni tyttö, oli selvästi innoissaan minusta:

 

"Isä sanoi, ettei ole kohteliasta kysellä ja ihmetellä sinua, vaikka oletkin erilainen kuin me. Mutta sinulla on kyllä kaunein tukka, mitä olen koskaan nähnyt ja sinä olet ihanan pikkuinen ja pyöreä. Onko sinulla oikeasti noin paljon karvaa kaikkialla? Rupeatko minun ystäväksi? Sinähän olet melkein minun sisko? Äiti ei kyllä oikein tykkää siitä, että sinä tulit, mutta äidistä ei tartte välittää. Isä määrää."

 

No, jopas jotakin. Ei riitä, että nämä ovat aivan erilaisia ulkonäöltään, näillä on myös ihan oudot tavat. Menninkäisluolissa äidit määrää kaikesta. Isät tekevät, mitä käsketään.