Luukku 8

 

"Torni, jonka ei kuulunut olla siinä työntyi maahan paikassa, jossa mustamäntymetsä oli väistymässä ensin suon ja sitten kaislojen ja marskimaan tuulessa vääntyneiden puiden tieltä."

 

Minä juoksin, kunnes tuntui, että kuolen. Oli pakko pysähtyä. Takaa-ajajien äänet olivat häipyneet kuulumattomiin. Edessäni aukesi valtameri ja sen rannassa hylätyltä näyttävä majakka. Pitkin rantaa lojui ruostuneita esineitä, ikivanhoja majarakenteita. Paikka näytti pelottavalta, pelottavammalta kuin sen keijuäidin hyytävä katse. Minun pitäisi kait palata takaisin. Mutta mihin minä tästä lähtisin. Olin rynnännyt silmittömästi eteenpäin katselematta ympärilleni, joten en tiennyt, miten löytäisin takaisin.

 

Katselin rannatonta merta edessäni. Sinne en ainakaan menisi. Siellä ei ollut elämää. Käännyin ympäri. Takanani oli liejuinen rantakaistale, jossa jalanjälkeni vielä näkyivät pieninä vesilammikkoina. Pian ne häviäisivät lietteen alle. Itseasiassa meri taisi hiipiä huomaamatta rantaa ylöspäin. Kohta se peittäisi tämänkin kaistaleen, jolla seisoin. Nilkkoihin kohoava vesi auttoi kummasti tekemään päätöksen suunnasta. Kävelin reippaasti kohti kauempana näkyvää kaislikkoa. Vauhtini kiihtyi, sillä meri halusi ilmeisesti siepata minut mukaansa, kantaa ulapalle. Lopulta juoksin taas niin lujaa kuin pystyin. Luulin olevani suojassa kunhan ehtisin kaislikon reunaan.

 

Suojassako? Kaislikko loppui, merikin pysähtyi, mutta nyt edessä oli lettosuo, märkä kuin meri, täynnä pohjattomia suonsilmiä. Se olisi ollut ylittämätön alue kenelle vain normaaliasujalle. Mutta minähän olin kuitenkin enimmäkseen menninkäinen. Leveät jalkapohjani löysivät helposti kantavat mättäät.