Perjantaiaamun aatoksia

Vesisade on loppunut. Lumet ovat sulaneet lähes kokonaan. Pimeys on taas vallitseva olotila. Vielä pitäisi olla plussaa, mutta ensi viikolla sitten lienee ne jääkelit vuorossa. Ihmettelin, kun aikanaan tänne etelään saavuin, miksi ihmiset puhuu pohjoisen kaamoksesta niin surkutellen. En päivättömän päivän alueella ole asunut, mutta aika lähellä, enkä siellä koskaan ollut törmännyt niin pimeään pimeään kuin etelän kaupungin marraskuussa. Nyt tätä pimeää pimeää riittää kuukausikaupalla, kun lunta ei ole. Jotenkin tuo pimeä onnistuu imemään valon myös katulampuista niin, että lamppujen valokiila supistuu pisteeksi pimeyden keskellä. Ei minua kaamosväsymys tai -masennus vaivaa, mutta onhan  auringonvalo aika kiva.

Torstain kirjoittajakurssille oli tullut uusia ihmisiä, nuorempia. Mukavaa, kun on heterogeenisempaa porukkaa, mutta myös vähän ahdistavaa. Ovat tosissaan miettimässä kirjailijoiksi tulemista, käyneet ties miten monilla kurseilla, haluavat keskustella tyyliseikoista. Saa nähdä, miten siellä jatkossa viihdyn. Kyllä minä siellä tietenkin käyn ja kirjoitan omalla tyylilläni omaa elämääni ja yritän pitää suuni kiinni, kun saan rakentavaa kritiikkiä. Eikä kaikkialla ole pakko viihtyä.

Tänään on tarkoitus tavata yksi ystävä ja käydä museossa, joten ei ole kuntosalin vuoro tänäänkään - eikä eilisen Lempeän treenin. Oli tosi omituisia, monimutkaisia liikkeitä, joten jätän sen oman onnensa nojaan. Hyvähän se olisi ranteitakin vahvistaa ja kroppaa väännellä, mutta melkein pelotti, että onnistun vääntämään jotain rikki. Huomasin myös, että tasapaino on oikeasti pahasti hukassa. Olen tiennyt, että se on heikentynyt, mutta en sitä normaali elossa huomaa. Kun yritin vääntää itseäni erilaisille mutkille, huomasin, miten horjuttaa.

Mutta ei hätää tälle päivälle on uusi lehti ja uusi jumppa Treenaa kuin huippumalli. Se nyt sitten seuraavaksi. Mutta Koirapoika tahtoo ensin ulos.