Sunnuntaisateita

Olin kommentoimassa tuonne Possulle, mutta siellä tuntui olevan niin vilkas keskustelu, että en tuntenut järkeväksi mennä sekaan sörkkimään. Tulin avautumaan ihan vain omalle tontille, mutta nyt ei teekään yhtään mieli keskustella suklaasta tai muusta syömisistä - juomisista ehkä. Josko menen ja ostan taas huomenna pullon punkkua. En muista - viinikö vienee muistin? - olenko jo kertonut täällä keskustelun, jonka kävin poikani kanssa kesällä. Olin lukenut lehdestä, että mummojen ryyppääminen on suuri ongelma. Kerroin sen pojalleni, joka totesi: "En ole ollenkaan varma, että maahanmuutto on Suomen suurin ongelma, mutta sitä mieltä olen ehdottomasti, että elämässä on isompiakin ongelmia kuin mummojen alkoholisoituminen." Katsoin saaneeni luvan punkutella.

Katsoin elokuvan. Toiset tytöt. Oli mielenkiintoinen. Tytöt olivat rooleissaan hyviä, eikä käsikirjoitus ollut turhan osoitteleva vaan taitavasti rakennettu. Eniten tykkäsin siitä piirretystä polkkatukkatytöstä, jota elämä potki päähän. En antanut täysiä täppejä, koska taustalla kummitteli ajatus, että olen tämän lahjaksi saanut, joten tästä on pakko tykätä. Minä sitä olen hyvä ottamaan stressiä. En kuitenkaan stressannut katsoessa vaan vasta arviointivaiheessa. 

Tein kirjoittajakurssin tehtävän. Saa nähdä, millaisen vastaanoton saa. Olisi kaivannut viilausta, mutta en jaksanut. Ideaani olen ihan tyytyväinen, mutta lauserakenteet ja sanavalinnat olisin voinut toisinkin tehdä. Mutta tekstejähän voi korjailla loputtomiin. Ja sainpahan jotain menemään.

Sen sijaan yllättäin viikko vilahti ja se espanja jäi unohduksiin. Kotitehtävät toki tein, mutta oli tarkoitus tehdä enemmänkin.

Nyt ei taas vaihteeksi oikein mikään suju. Takkuaa. Onneksi on se huominen, jolloin elämä muuttuu.

Meinasi unohtua. Korjasin koko avomaankurkkusadon eli sen yhden peukalon kokoisen.

Valvottuja öitä

Ei siitä ole kauan, kun valvoin öitä tanssien, ryypäten, miehiä ahdistellen ja heräsin aamulla umpiväsyneenä uuteen tympeään päivään. Nytkin heräsin umpiväsyneen uuteen nuhjuiseen päivään valvottuani yön. Mutta ei ole takana viiniä, laulua, villejä miehiä. Pari tyhjää oluttölkkiä nuokkuu pöydän kulmalla, että kait sitä voi sanoa minun ryypänneen sentään. Muuten meni hukkaan koko valvominen. Käytin yön pakastaen luomuviinimarjoja. Voi sitä näköjään elää tällaistakin elämää.

Kävin eilen hierojallani. Tekipä hyvää. On tullut osteltua noita lahjakortteja itselle, kun hieroja laittaa aina täkyjä. Ostin samalla poikani pyynnöstä lahjakortteja hänen vaimolleen ja kaiken sähläyksen seurauksena jouduin ostamaan itsellenikin vielä yhden, En vain ilennyt kieltäytyä, kun olin säätänyt niin paljon. Laskin sitten talouttani ja tosiasia on, että nyt on kymmeneksi päiväksi 35 euroa. Onneksi elämästäni ei puutu mitään.

Onneksi se meni ohi

Hetken nimittäin ajattelin, että jos aloittais vaihteeksi uuden elämän, kunnon elämän, liikunnan, laihdutuksen. Eilen jo reippaasti kävelin kasvimaalle. Lääkitys siis puree ja heti tuli halu revitellä. Onneksi sain aloitusta siirretyksi huomiseen. Huominen on jotenkin niin paljon parempi aloitusaika.

Tuli postia. Sus lupasi lähettää Toiset tytöt -leffan, kun en ole sitä nähnyt. Lähettikin sitten peräti viisi (5!) leffaa ja yllättäin en mitään näistä ole nähnyt vaikka aika paljon on tullut kuvia katselluksi. Mukana oli myös kortti, jonka Sus lienee omin pikku tassusin askarrellut. Arvostan ja kiitän. Analysoin leffat, kunhan niitä katselen.Analysoin leffat, kunhan niitä katselen.

Kirjoittajakurssi sujui ja kotitehtäväkin valmistuu. Siis ihan positiivista ... mutta. 

Ihminenhän on laumaeläin, ja silti jotkut meistä ei vain oikein millään sovi laumoihin. 

Oli tehtävä, jossa ope soitti musiikinpätkän ja sen aikana piti kirjoittaa, mitä ajatuksia musiikki synnytti. Minulla toimikin erinomaisesti, kävi suoraan sieluun, toi esiin herkkiä tunteita ja tarjosi loistavan pohjan kotitehtävään. Ope sanoi: "Miten te, jotka ette tunteneet kappaletta, koitte sen?" Sekunnin murto-osassa tuli epäuskoinen vastaus: "Kuka ei muka tuntenut?" Ope mietti hetken ja kysyi: "Kuka ei tuntenut?" Hiljaisuus, hetken mietintä: "Minä!" (vielä jokunen vuosi sitten olisin ihan hiljaa hävennyt tietämättömyyttäni, mutta nykyisin lähinnä kiukustun) Ilmoitustani seurasi tosi järkyttynyt puuskahdus tältä samalta henkilöltä. Hän on mukava, ulospäinsuuntautunut, avoin ja ystävällinen nainen, mutta taas totesin, ettei minulle ole tämän ryhmän kanssa paljon kosketuspintaa. Kerta toisensa jälkeen saan tuntea itseni sivistymättömäksi, omituiseksi kylähulluksi. Vaikka en muka välitä jollain tasolla nuo lausahdukset jäävät elämään minuun ja vaatii taistelua kirjoittaa, avata ajatuksiaan, kun tietää, ettei niitä tajuta. Mutta pään hakkaaminen seinään on harrastus siinä kuin muutkin. - ja totuuden nimessä on sanottava, että joko solidaarisuudesta tai muuten, vielä kolme muutakin ilmoittautui tietämättömäksi eli yksi kolmannes.

Sanat, toteemit ja elämän tarkoitus

Idässä on ilmeisesti jokin nuorisoprojekti kohottamassa itsetuntoa ja kotiseuturakkautta. (Minä nyt vain kuvittelen, että se on nuoriso. Voisihan se olla vaikka eläkeläiset. Olen siis ennakkoluuloinen.) Siellä on kävelytie, portaat, torit peitetty kannustavilla lauseilla ja runonpätkillä. Ilahduttivat aamuista kulkijaa eilen. Olen aina ollut vannoutunut katutaiteen ystävä, paljon ennenkuin graffitit nousivat hyväksytyn taiteen kategoriaan. (Onhan minusta aina ollut kiva leikkiä radikaalia valtavirrasta erottuvaa marginaaliyksilöä, vaikka totuus on ihan toinen.) Kaikenlainen piirtely, maalailu, töhertely, sopii mielestäni kaupungin betoniviidakkoon, mutta ei luontoon. Suvaitsevaisuuteni pamahtaa kerrasta poikki, kun näen puihin, kallioihin, kiviin kohdistuvaa väkivaltaa luonnossa.

Mutta sanoista tykkään. Persoonallinen sanankäyttö tekee lukemisesta ilon vaikka tarinan juoni olisi hukassa. Tykkään myös itse laverrella runsailla sanoilla. Tänään alkaa kirjoittajakurssin keskimmäinen eli toinen vuosi. Olin tosi innostunut vuosi sitten, nyt kovin vastahankainen. Kevään kuluessa menetin kykyni syytää tarinoita ulos. Opettaja ohjaa meitä ihan lempeällä kädellä. Monet osaavat ottaa tilansa ja kirjoittaa, mitä haluavat, välittämättä teemoista. Minä otan kovin tosissani jokaisen vinkin, mietin niitä kirjoittaessani, enkä saa mitään kunnollista aikaan. Tunnen itseni sidotuksi, ahdistetuksi pieneen pimeään kopperoon, jossa ei ole tilaa liikkua, hengittää. Ja tokihan minua ahdistaa myös ne kehut ja kehoitukset jatkaa samaan topeliaaniseen luonnonrakastajasuuntaan. Sekin lokeroi, estää sivupoluille poikkeamisen, ahdistaa. Että, miksikö sitten jatkan? Tuleepahan jotain kuitenkin kirjoitettua. Ja jos vaikka saisin riuhdotuksi itseni vapaaksi. Ja kun ette kerro kenellekään, paljastan salaisuuden... hysss... Ilmoittauduin toisellekin kirjoituskurssille, toisen open pitämälle. Menevät kurssit silleen kivasti, että molempia on joka toinen viikko ja eri viikoilla. Mutta tästä ei sitten puhuta.

Ahistukseen käyn ostamassa tarjouksesta viisi suklaalevyä, jotka sitten jäävät kaappeihin pilaantumaan kuten ne, mitä siellä ennestään on. En erityisemmin tykkää suklaasta, mutta siihen liittyy kutkuttava kielletyn hedelmän tunne, jotan ostan sitä silloin tällöin, kun pahasti nyppii.

Ei kait tämä mene otsikon vierestä. Toteemit putkahti esiin, kun tuo Sus tarinoi sekä sanoista että toteemielämistä. Toteemieläimet ovat tärkeitä, mutta harvoilla tuntuu niitä olevan. Kyselen joskus ihmisiltä. Näyttävät lähinnä hämmentyneiltä. Minun toteemieläimeni on villakarvamammutti, jonka korvaan norsuilla nykyisin, kun noita mammutteja on harvassa. Villakarvamamutti taivaltamassa aavalla mammuttiarolla tuulen piiskatessa turkkia. Siinä se kävelee vakaasti, kiirehtimättä, ajatuksiinsa vaipuneena pohjoista kohti. Kehoitankin nyt jokaista syventymään itseensä ja etsimään sisältään oman toteemieläimensä. Elämän koetellessa siihen voi turvata.

Ja elämämme tarkoitus lienee murheen karkoitus.

Maksava asiakas

Teen tässä lähtöä espanjan kurssille. Minunhan piti koko kesän - ja oikeastaan talvenkin - ajan kerrata. Tein monia lukujärjestyksiä, jotka ei jostain syystä toteutuneet. Outoa. No, viikonloppuna sitten. Mutta piti tehdä muuta, kuten katsoa Big Game. Olipa loistava leffa. Tykkäsin Rare Exportistakin kovasti. Minähän hehkutan noita ohjaajia leffan tekijöinä ja Jalmari Helander on nyt päässyt suurien joukkoon. Näppärä tarina, mutta etenkin aivan loistavia kuvia. Elokuvat ovat minulle etenkin visuaalinen elämys ja tämä oli elämys. Hassua, että leffoja mainostetaan lähinnä näyttelijöillä. Siis Samuel Jacksonhan on hyvä ja tuo pikkuinen Onni Tommila esittää osaansa uskottavasti, mutta ohjaaja kuitenkin tekee leffan. Tosin hyvä näyttelijä voi piilottaa ohjaajan puutteita. Ja ei, en minä mitään tiedä elokuvista - muuta kuin sen, mistä itse pidän.

Mutta eihän tuo leffa pitkään kestänyt ja olisin voinut sen myöhemminkin katsoa, mutta kun ei se espanjan kertaus napannut. Päätin siis, että minä olen maksava asiakas ja voin mennä jatkokurssille vaikka hädin tuskin osaan esitellä itseni espanjaksi. Ja minähän siinä nolaan itseni. Säälittää toki se pari, joka joutuu kanssani keskustelemaan (kielikursseilla aina parikeskustellaan sen sijaan, että opiskeltais), mutta hän voi sitten tuntea itsensä päteväksi. Että näillä eväillä taas kerran kohti itsensä häpäisyä.

Viikonloppuna oli suomalaisen elokuvan festarit, joille olin ostanut kalliita lippuja. En päässyt. Ei ole vieläkään lääkitys kohdallaan. Kävely, seisominen tai istuminen ei oikein suju, mutta espanjan kurssille menen. Ei se kipu päällepäin näy ja kyllähän nyt espanjan eteen kannattaa kärsiä. Kait tuo lääkityskin joskus puree - tai ainakin aiheuttaa kaikenlaisia sivuoireita ja haittavaikutuksia. Kyllä tehokkaat tropit jossain näkyy.

Ja se KAL. Ajattelin pitää teitä jännityksessä, mutta kun kaikki menee vähän pieleen. Nuo erikoiset resorit ona kauniita, mutta minulla ne aina lötköilee. Tein ohuella pohkeella, kun resori oli niin väljä. Resori on edelleen väljä, mutta pohkeesta kiristää enkä minä tunne ohutpohkeisia ihmisiä. Mutta venyyhän se neule. Unohdin myös välistä yhden kerroksen. Onneksi huomasin toista sukkaa tehdessä, joten on symmetrisesti virheelliset. Eikä sitä näillä väreillä huomaa. Alkuperäisessä on kauniita punaisia kukkia vihreällä nurmella. Seuraavan KALin teen punaisella, keltaisella ja oranssilla!

Nyt saa neuvoa ihan luvan kanssa

Minähän en tykkää neuvojista, mutta nyt kaipaisin laajempaa näkemystä. Eikä hätää, en minä kuitenkaan neuvoja noudata vaan teen ihan mitä mieleen juolahtaa.

Löysin facesta uuden KALin, jossa tehdään pitkät sukat.. Aloitin vaalean harmaalla pohjavärillä ja sinisillä kuvioilla. Kuten ehkä tiedätte, sininen tökkii minulla pahasti, mutta monet ystävät siitä pitävät. Koska nämä pitkät sukat menevät aina lahjontaan (en ole itse niitä oppinut käyttämään) ajattelin kuluttaa sinisiä lankojani. Mutta ei nyt näytä minusta hyvältä. Harmaa kaipaisi selvästi punaista, keltaista, oranssia. Jätin neuleen odottamaan. Siispä, puranko siniset kuviot ja vaihdan väriä vai jatkanko vain? KALien huono puoli on sekin, ettei yhtään tiedä, millainen on lopputulos. Sehän voi olla sellainen, että sininen on just oikea.

Niinpä siis kertokaa sininen vai punainen, purku vai jatko. Parhaiden perusteltu mielipide ansaitsee kiitokset, oli se mikä vain eli perustelut kiinnostaa enemmän kuin se mielipide.

Syyskuu!

Sorry te kaikki kesän rakastajat: Nyt on virallisesti syksy! 

Heräsin aikaisin ja kun ei nukuttanut enää keitin aamukahvit ja hissuttelin hämärässä villasukkasillani. Vaihdoin kalentereihin syyskuun ja mietin, pitäiskö kirkasvalolamppu hakea kellarista. Totesin, että ei tartte. Ei tartte nyt olla pirteä ja tehokas heti aamusta vaan voi nautiskella hämärästä ja vesisateesta ja tuulesta. Olen ollut iloinen, kun voin napsauttaa aamulla radiorockin päälle, mutta ei tänään. Tänään vain nautin hiljaisuudesta. Jollei ole jo tullut selväksi: minä rakastan syksyä! 

Onhan se kiva keväällä, kun muuttolinnut palaavat, mutta silloin ne vain ilmestyvät ykskaks ja joka paikka on täynnä sirkutusta. Syksyllä linnut alkavat kokoontua parviin, langoille. Isoina joukkoina ne lörpöttelevät kiihtyvää muuttointoa. Kohta, kohta taas mennään. Ja sitten jonain pakkasaamuna herään, ihmettelen, mitä on tapahtunut kunnes tajuan, ne menivät.

Syksyllä lempipuuni pihlaja täyttyy punaisista marjoista ja kohta sen jälkeen kaikki puhkeaa väriloistoon. Ei oikein tiedä, minne katsoisi, mitä ihailisi. Vihreä, vehreä aika on rauhoittavaa, mutta ruskassa herää tekemisen into. (Onneksi se yleensä hiipuu hyvin pian, eikä jää pitemmäksi aikka rasittamaan. Irja oli käynyt kommentoimassa ja kävin vastavierailulla. Jos haluatte nähdä upeita kuvia, käykää kurkkaamassa. Minuun iski hillitön kuvaushimo. Istun odottelemassa, jotta se menisi ohi.)

Ja sitten ne syysmyrskyt, kun tuuli ulvoo nurkissa, pieksää puita vaakatasoon, repii lehtiä ja oksia ja työntää pienet kumoon. Sade virtaa pitkin taivasta, tekee puroja, siirtää uomia, kastelee sekä koiran että ulkoiluttajan litimäräksi. Silloin sitä tuntee elävänsä.

Syksy on kait aina ollut minulle se uuden alku (niinkuin tiedätte, niitä uusia alkuja kyllä mahtuu muutenkin pitkin vuotta). Varmaan aika pitkälle johtuu siitä, että olen elänyt enemmän tai vähemmän koululukujärjestyksen mukaan. Ensin oli tietenkin koulu, joka kiltisti alkoi syyskuun alussa, eikä joskus elokuussa. Sitten olin kymmeniä vuosia töissä yliopistolla, jossa myös vuosi alkoi syyskuussa. Kalenterinikin olivat aina syksystä syksyyn. Yritän nyt kyllä totutella siihen, että tammikuussahan se vuosi alkaa.

Olipa kerran...

...isäsukka, äitisukka ja tyttösukka.

Isäsukka on Nina Laitisen fisukat seiskaveikasta.

Äitisukat on omasta päästä keksityllä mallilla ja netistä googlatuilla kuvilla seiskaveikasta tehty.

Väri  on enempi tämä kuin tuo edellinen. Olikohan tämä hunaja? Musta on musta.

Tyttösukka on novitan nallelle tehdyllä mallilla neulottuna kevään snykierroksella saamastani fortissimasta.

SNY

Kiitos SNY herttaisesta kortista. Kiehautin itsekin teet, kun puput näyttivät nauttivan omasta teehetkestää. Uskon, että ilahdun jatkossakin.

Ankeuttaja

Olen aina ollut tulevaisuudenuskoinen, ajatellut, että elämä koko ajan paranee. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä valoisammalta on näyttänyt. Ei enää. Nyt en jaksa uskoa mihinkään positiiviseen, en jaksa yrittää, en suunnitella. Kunhan vain tässä raahaudun eteenpäin tai pikemminkin tönötän paikallani ja toivon, että aika kuluu. Ja sehän kuluu. (Tässä on sellainen ongelma, että kurjuusfiilis uhkaa hävitä, kun herään ja saan aamukahvia, joten pitää lopettaa ennenkuin rupean kuvittelemaan, että kyllä elämä kaikista vastoinkäymisistä ja takaiskuista huolimatta on elämisen arvoista. Ei se nyt vain ole!) Sorry, että pilaan päivänne.

Onko kaikki päin persettä

ja elämäs pelkkää erhettä 

voihan että koiratkin kintuille päästää eritettä 

ja vitutus kertoimet on aivan valtoimet

ku on tukkakin sekaisin ja masentaa aamutoimet

oot väärällä alalla, nouset väärällä jalalla

koko päivän täysin pihalla 

älä peitä mun aurinkoo säteitä tapa varjollasi, 

älä kipinälläsi pilaa päivää nousevaa 

älä peitä mun aurinkoo säteitä tapa varjollasi, 

älä kipinälläsi pilaa päivää nousevaa 

No et nosta pehevaasi, 

kasvoit kiinni sohovaasi 

kateus voimavarasi, ainut tunteesi 

kun niin vitusti ahdistaa se jopa askeleet tahdistaa 

kohti uusia pettymyksiä kitinä moottori laahustaa 

oot väärällä alalla, nouset väärällä jalalla 

koko päivän täysin pihalla 

älä peitä mun aurinkoo säteitä tapa varjollasi, 

älä kipinälläsi pilaa päivää nousevaa 

älä peitä mun aurinkoo säteitä tapa varjollasi, 

älä kipinälläsi pilaa päivää nousevaa