Sanat, toteemit ja elämän tarkoitus

Idässä on ilmeisesti jokin nuorisoprojekti kohottamassa itsetuntoa ja kotiseuturakkautta. (Minä nyt vain kuvittelen, että se on nuoriso. Voisihan se olla vaikka eläkeläiset. Olen siis ennakkoluuloinen.) Siellä on kävelytie, portaat, torit peitetty kannustavilla lauseilla ja runonpätkillä. Ilahduttivat aamuista kulkijaa eilen. Olen aina ollut vannoutunut katutaiteen ystävä, paljon ennenkuin graffitit nousivat hyväksytyn taiteen kategoriaan. (Onhan minusta aina ollut kiva leikkiä radikaalia valtavirrasta erottuvaa marginaaliyksilöä, vaikka totuus on ihan toinen.) Kaikenlainen piirtely, maalailu, töhertely, sopii mielestäni kaupungin betoniviidakkoon, mutta ei luontoon. Suvaitsevaisuuteni pamahtaa kerrasta poikki, kun näen puihin, kallioihin, kiviin kohdistuvaa väkivaltaa luonnossa.

Mutta sanoista tykkään. Persoonallinen sanankäyttö tekee lukemisesta ilon vaikka tarinan juoni olisi hukassa. Tykkään myös itse laverrella runsailla sanoilla. Tänään alkaa kirjoittajakurssin keskimmäinen eli toinen vuosi. Olin tosi innostunut vuosi sitten, nyt kovin vastahankainen. Kevään kuluessa menetin kykyni syytää tarinoita ulos. Opettaja ohjaa meitä ihan lempeällä kädellä. Monet osaavat ottaa tilansa ja kirjoittaa, mitä haluavat, välittämättä teemoista. Minä otan kovin tosissani jokaisen vinkin, mietin niitä kirjoittaessani, enkä saa mitään kunnollista aikaan. Tunnen itseni sidotuksi, ahdistetuksi pieneen pimeään kopperoon, jossa ei ole tilaa liikkua, hengittää. Ja tokihan minua ahdistaa myös ne kehut ja kehoitukset jatkaa samaan topeliaaniseen luonnonrakastajasuuntaan. Sekin lokeroi, estää sivupoluille poikkeamisen, ahdistaa. Että, miksikö sitten jatkan? Tuleepahan jotain kuitenkin kirjoitettua. Ja jos vaikka saisin riuhdotuksi itseni vapaaksi. Ja kun ette kerro kenellekään, paljastan salaisuuden... hysss... Ilmoittauduin toisellekin kirjoituskurssille, toisen open pitämälle. Menevät kurssit silleen kivasti, että molempia on joka toinen viikko ja eri viikoilla. Mutta tästä ei sitten puhuta.

Ahistukseen käyn ostamassa tarjouksesta viisi suklaalevyä, jotka sitten jäävät kaappeihin pilaantumaan kuten ne, mitä siellä ennestään on. En erityisemmin tykkää suklaasta, mutta siihen liittyy kutkuttava kielletyn hedelmän tunne, jotan ostan sitä silloin tällöin, kun pahasti nyppii.

Ei kait tämä mene otsikon vierestä. Toteemit putkahti esiin, kun tuo Sus tarinoi sekä sanoista että toteemielämistä. Toteemieläimet ovat tärkeitä, mutta harvoilla tuntuu niitä olevan. Kyselen joskus ihmisiltä. Näyttävät lähinnä hämmentyneiltä. Minun toteemieläimeni on villakarvamammutti, jonka korvaan norsuilla nykyisin, kun noita mammutteja on harvassa. Villakarvamamutti taivaltamassa aavalla mammuttiarolla tuulen piiskatessa turkkia. Siinä se kävelee vakaasti, kiirehtimättä, ajatuksiinsa vaipuneena pohjoista kohti. Kehoitankin nyt jokaista syventymään itseensä ja etsimään sisältään oman toteemieläimensä. Elämän koetellessa siihen voi turvata.

Ja elämämme tarkoitus lienee murheen karkoitus.