"Mikä tämä painon kyttäys jos ei terveysriskin vuoksi?"

Kysäisi Sus ja jatkoi vielä: "Hyvä olo ei ole luvuista kiinni". 

Jos aloitan lähestyä asiaa tuolta häntäpäästä eli luvuista. Minä tykkään mitata kaikenlaista. On askelmittari, sykemittari, verenpainemittari (sitä en kyllä käytä kuin ennen lääkäriaikaa, kun haluan todistaa, että kyllä se kotona oli ihan hyvä, se paine) ja tietenkin vaaka. Mittaaminen toimii kannustimena.

Terveysriskiähän tietenkin on. Tällä iällä jo pelkkä olemassaolo on terveysriski. Mutta kuntomittaukseni mukaan minulla on kohonnut sydänkohtauksen riski, johon muutaman kilon tiputus voisi auttaa. Painon nousuun taas liittyy todennäköisesti diabetes. Mutta epämääräinen tulevaisuuden tautikuva harvoin riittää motivoimaan muutokseen. Valitettavasti voi olla niin, että, kun asia konkretisoituu, muutoskaan ei enää auta. Konkreettisempi terveysriski liittyy liikuntakykyyn. Ympäristössä on useampikin ikäiseni tai nuorempi, joilla suuri massa on johtanut keppien kanssa köpöttelyyn. Mutta eihän nuo riskit näytä jaksavan minuakaan innostaa.

Ulkonäkö on toki sellainen, mihin törmää koko ajan. Kun on kuitenkin valtaosan elämästään ollut aika timmissä kuosissa, on vaikea hahmottaa levinnyttä olemustaan. Vaikeaa se on myös sillä tavalla, ettei sitä sisäistä vaikka sen näkee. Kun paino kohoaa hiljalleen, siihen ehtii tottua. Jos ykskaks iskettäisi lisätaakkaa kymmenen kiloa, sen huomaisi, mutta kun se tulee kymmenen vuoden aikana, sitä rupeaa pitämään normaalina.

Minulla ehkä suurin motivaattori on se, että lihon miehekkäästi eli kasvatan kaljamahaa vaikken edes kaljaa erityisemmin juo. Kun keskikehossa on kova, joustamaton pallo, se hankaloittaa elämää. Se on tiellä aina, kun yrittää kumartua vaikka kengännauhoja sitomaan. Vaatteet, jotka mahtuisivat vyötäröltä, ovat muuten järjettömän isoja. Housut ja hameet valuvat sen pallon alapuolelle. Pitäisi olla henkselit. Istuessa pallo on sylissä niin, ettei siihen muuta mahdu. Läppäri keikkuu polvien päällä, kun maha peittää reidet. Että kysymys pikemminkin kuuluu:

"Mikset sinä oikeasti pudota painoa?"

Taas on kasvimaalla puuhasteltu. Vietän siellä aika monta tuntia viikossa. Onhan se jollain tavalla mukavaa, mutta myös niin uuvuttavaa, että välillä, mietin, mitä järkeä koko hommassa on. Tänään ajattelin, että on se kait ihan normaalia, että olen väsynyt kaiken puuhastelun ja kuntoilun kanssa, mutta toisaalta mietin, että onkohan se sittenkään tervettä olla näin väsy. Nyt pitää joka tapauksessa olla paikallaan eli pusertaa neuletta valmiiksi. Laitan siis jonkun leffan pyörimään ja jumitun nojatuoliin. Illalla varmaan vielä pariksi tunniksi kasvimaalle. Tänään sitten muuta. Eilen olin vain kuntosalilla, mutta josko huomenna jo uimaankin.

Ulkona on ihana kesäpäivä, yksi stressin aihe. Kauniina kesäpäivinä pitäisi olla ulkona, eikä nyhjöttää telkkarin edessä. Koira vie kyllä ulos päivälläkin, mutta annan itselleni luvan sisäillä muuten, kun kuitenkin lapion varressa olen aamut.