Taivaanrannan tuijottaja

On ollut unenomaisen kauniita iltoja - vai onko ne öitä.

Yölaulajat ovat täyttäneet ilman musiikilla. Puistoviihtyjät eivät ole toistaiseksi tulleet riitelemään ulos vaikka on ollut leppeä ilma.

Olen seisoskellut parvekkeella ja seurannut, miten aurinko katoaa talon nurkan taa.

Olen aina ollut luontoriipuvainen, vuodenaikaihminen. Valoisuuden vaihtelu on aina ollut ihastuksen lähteeni.

Tänä vuonna alakulo hiipii mieleeni, kun kesäpäiväntasaus lähestyy ja aurinko aloittaa matkansa toiseen suuntaan, pois nurkan takaa, kunnes laskee suoraan kaupungin ylle.

Lapsuuteni ja nuoruuteni vietin muutama sata kilometriä pohjoisempana. Kun muutin etelään, olin huumaantunut kasvillisuuden runsaudesta, rehevyydestä, mutta kaipasin valoisia kesäöitä. Enemmän kyllä kaipasin oikeita talvia, lunta, tähtiä, revontulia. 

Alkaakohan vanhuus kolkutella ovelle, kun nostalgoin jälleen.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?

Se merkki varhaisen on vanhuuden.

Miks käskyä en seuraa veren vietin,

vaan kansain kohtaloita huokailen?

Kyllä minä arvostan pitkiä syksyjä ja keväitä ja kuumaa loppukesää ja viihdyn täällä, missä olen. Mutta välillä pitää kaihoilla.