Retki tilaisuuden tullen (20)

 

Lapsuudenystävä ehdotti tapaamista ja minä vihjaisin paikasta, johon mieli tekisi. Oli kaunis aurinkoinen lauantai ja päästiin autolla paikan päälle, kun ystävän mies suostui kuskaamaan.

Joten, kun tilaisuus kerran tuli, mentiin vanhankaupunginkoskelle. Pääsisihän tänne kävellenkin tai bussilla, mutta kun minulla on edelleen sisällä tuo laiskamato ja saamattomuusloinen, niin ihan on vain ajatuksen tasolle jäänyt talviretki tänne.

Nythän on jo tehty valtuustoaloite padon purkamiseksi, jotta vaelluskalat pääsisivät kutemaan. Minä en oikein osaa valita puoltani tässä kiistassa. Ilman muuta olen kalojen puolella, johan koulutukseni sitä vaatii ja koko ajatusmaailmani. Mutta sitten olen myös ihastunut tähän ympäristöön, alassyöksyvän veden kohinaan ja vanhan säilyttämiseen. Säilyttäminen ja purkaminen eivät tietenkään onnistu yhtä aikaa. Onneksi joku muu - jotkut muut - tekevät päätöksen minun puolestani.

Eiköhän tämä ympäristö kuitenkin jää ennalleen vaikka pato poistuisi.

Mutta enhän minä ympäristön takia sinne halunnut. Koskikara viihtyy näin alkuvuodesta täällä. Sen halusin nähdä ennenkuin se häipyy, sillä pianhan se matkaa takaisin pohjoiseen aloittelemaan pesintäänsä.

Meillä oli tuuria. Heti kun päästiin kosken partaalle, näin linnun kivellä. Valkoinen rintamus paistoi tummasta taustasta vaikka oltiin aika kaukana.

Siellä se sukelteli kuohuviin vesiin

ja nousi näppärästi takaisin kivelle.

 

Välillä se maastoutui rannan padon seinämien läheisyyteen.

---

Olin ajatellut ottaa paremman kameran mukaan, mutta jostain syystä en sitten ottanutkaan. Jälkikäteen kyllä harmitti, koska tuskin enää tänä talvena näen koskikaraa. Mutta hyvä, että näin ja jotain kuvia sain.

 

 Pakko ihailla ja ihmtellä lintua, miten se kuohuista välittämättä sukeltaa hakemaan ruokaa ja etenkin, miten se vastavirtaan uimalla palaa takaisin. Todella viehättävä pallero, Norjan kansallislintu, viroksi nimeltään "vesipapp", koska värityksestä tulee pappi mieleen.

Jäistä oli koskessa, mutta ympäristössä vielä jäisempää. Käsivoimin jouduimme raahaamaan itsemme portaita ylös nastakengistä huolimatta. Taisin valita väärän reitin, mutta hengissä selvittiin.

Käveltiin sitten vielä pitkospuita Lammassaareen päin. Ystävä oli ottanut evästäkin mukaan. Ruovikkoa riitti polun varrella ja kotikin näkyy tuolla taustalla. Ehkäpä minä kesällä taas kävelen Koirapojan kanssa tänne.

Lopuksi hyvää ystävänpäivää tämän saamani kortin välityksellä. Harvoinpa on kortti ilahduttanut niin paljon kuin tämä. Tässä on tunnelma ja väritys niin kohdallaan. 

---

Oli minullakin joku ajatus laittaa kortteja, mutta kuten nykyisin niin moni muukin asia, se vain jäi.