Lapsuudenystävä ehdotti tapaamista ja minä vihjaisin paikasta, johon mieli tekisi. Oli kaunis aurinkoinen lauantai ja päästiin autolla paikan päälle, kun ystävän mies suostui kuskaamaan.
Joten, kun tilaisuus kerran tuli, mentiin vanhankaupunginkoskelle. Pääsisihän tänne kävellenkin tai bussilla, mutta kun minulla on edelleen sisällä tuo laiskamato ja saamattomuusloinen, niin ihan on vain ajatuksen tasolle jäänyt talviretki tänne.
Nythän on jo tehty valtuustoaloite padon purkamiseksi, jotta vaelluskalat pääsisivät kutemaan. Minä en oikein osaa valita puoltani tässä kiistassa. Ilman muuta olen kalojen puolella, johan koulutukseni sitä vaatii ja koko ajatusmaailmani. Mutta sitten olen myös ihastunut tähän ympäristöön, alassyöksyvän veden kohinaan ja vanhan säilyttämiseen. Säilyttäminen ja purkaminen eivät tietenkään onnistu yhtä aikaa. Onneksi joku muu - jotkut muut - tekevät päätöksen minun puolestani.
Eiköhän tämä ympäristö kuitenkin jää ennalleen vaikka pato poistuisi.
Mutta enhän minä ympäristön takia sinne halunnut. Koskikara viihtyy näin alkuvuodesta täällä. Sen halusin nähdä ennenkuin se häipyy, sillä pianhan se matkaa takaisin pohjoiseen aloittelemaan pesintäänsä.
Meillä oli tuuria. Heti kun päästiin kosken partaalle, näin linnun kivellä. Valkoinen rintamus paistoi tummasta taustasta vaikka oltiin aika kaukana.
Siellä se sukelteli kuohuviin vesiin
ja nousi näppärästi takaisin kivelle.
Välillä se maastoutui rannan padon seinämien läheisyyteen.
---
Olin ajatellut ottaa paremman kameran mukaan, mutta jostain syystä en sitten ottanutkaan. Jälkikäteen kyllä harmitti, koska tuskin enää tänä talvena näen koskikaraa. Mutta hyvä, että näin ja jotain kuvia sain.
Pakko ihailla ja ihmtellä lintua, miten se kuohuista välittämättä sukeltaa hakemaan ruokaa ja etenkin, miten se vastavirtaan uimalla palaa takaisin. Todella viehättävä pallero, Norjan kansallislintu, viroksi nimeltään "vesipapp", koska värityksestä tulee pappi mieleen.
Jäistä oli koskessa, mutta ympäristössä vielä jäisempää. Käsivoimin jouduimme raahaamaan itsemme portaita ylös nastakengistä huolimatta. Taisin valita väärän reitin, mutta hengissä selvittiin.
Käveltiin sitten vielä pitkospuita Lammassaareen päin. Ystävä oli ottanut evästäkin mukaan. Ruovikkoa riitti polun varrella ja kotikin näkyy tuolla taustalla. Ehkäpä minä kesällä taas kävelen Koirapojan kanssa tänne.
Lopuksi hyvää ystävänpäivää tämän saamani kortin välityksellä. Harvoinpa on kortti ilahduttanut niin paljon kuin tämä. Tässä on tunnelma ja väritys niin kohdallaan.
---
Oli minullakin joku ajatus laittaa kortteja, mutta kuten nykyisin niin moni muukin asia, se vain jäi.
23 kommenttia:
Vau miten hieno retki ja vielä ystävän kanssa. Olen koettanut katsella näkyisikö koskikaraa tässä lähikoskessa, mutta ei taida olla sille mieluinen paikka. Tuosta vanhankaupunginkoskesta näin tv:stä, niin tulipa mieliteko käydä siellä. Mutta tuskinpa pääsee ikinä.
Muutaman kortin lähetin, kun on enää niin vähän ystäviä.Lisäksi vielä näitä sähköisiä "kortteja" tulee lähetettyä.
Ihanan kortin olet saanut! Hyvää Ystävänpäivää!
Onpa ollut ihana retki, ihan parasta! Kortissa on tunnelma kohdillaan, sukkien väriä myöten. Hyvää ystävänpäivää!
Kaunista päivää sinulle <3
Mukava oli päästä käymään retkellä padolla ja nähdä koskikara, näin ruudun takaakin. Veikeä ja vilkas lintu, edellisessä asuinpaikassani noita oli runsaasti ihan kivenheiton päässä :)
Olipa hyvä retki: ystävä ja koskikara! Meillä on lasten kanssa vanha vitsi aiheesta ”se yksi nainen”, vitsi liittyy siihen, että joku ostaa kaupasta jonkin asian kaikki. Tuommoiset kortit taisi ”se yksi nainen” tyhjentää hyllystä. Aurinkoista helmikuuta
Hieno retki teillä ja näitte vielä koskikarankin! Mutta huh miten uskalsitte näin liukkaalla kelillä? Lammassaari on tuttu paikka, siellä ei ole uskoa olevansa kaupungissa ja vielä aika lähellä keskustaa.
Tuolla koskikaraa on nähty päivittän, joten oli melko varmaa, että mekin nähdään.
Onhan se hienoa, mutta vaatii ihmisten apua, kun kalat ei ole oppineet käyttämään hissin nappuloita.
Kiitos sinullekin kortista. Se tulikin juuri ystävänpäivänä.
Se on kyllä aktiivinen ja vikkelä tipu.
Sille yhdelle naiselle iso kiitos.
Oli niin kova hinku päästä näkemään koskikara, ettei ajatus kulkenut. Lammassaari oli näin talvellakin suosittu.
Viekkaan noita koskikuvia ilman karaa.
Siis veikkaan.
Ok. Olisko silti luonnonmukainen parempi.
Se on tuo kakkoskuva, hauaisin tuollaisen talon jossa on kolme seinää ja yksi torni, tässä heksagoni.
Sää todella suosi retkeänne. Koskikaraa en ole tainnut nähdä livenä tai ainakaan en ole sitä tunnistanut.
Ennallistaminen vaiko ei, siinäpä vasta kysymys…
Se onkin kaunis. Melkein aina, kun käyn, tulee kuvattua.
Koskikara on helppo tunnistaa. Sen näkee yleensä sukeltelemassa jossain virtaavassa vedessä.
Lähetä kommentti