Päivä meni taas

 

 

Aamulla oli elämä vähän vinksin vonksin tai näkökulma oli outo. Mutta silti lähdin päivään toiveikkaasti ja pääsin iltaan asti. Kävin kaupassa ostamassa vähän tarpeellista ruokaa ja jokusen postimerkin. Meni satanen. Kotona vähän selailin nettiä ja löysin hienoja kotiseutukortteja, joita postcrossauksessa aina kaivataan. Meni puoli satasta. Totesin, että näillä menoilla on paras pysyä kotona tässä nojatuolissa ja vaikka neuloa. Lankojahan riittää.

 

Joulukalenterissa oli lankakerä, jossa luki "Neulo vain ohjeen mukaan". Noudatin ohjetta. Tämä huiviohje on minulle sopiva, mutta onnistun tässäkin sähläämään. Mutta tällaisen teen varmaan joskus toistekin. Tosin ensin pitäisi varmaan saada tämä valmiiksi. Arvon koko ajan, teenkö itselleni huivin vai teenkö muille joululahjoja. Siis itselleni tämä huivi, koska tähän on valittu langat niin, ettei kutita. Veikkaisin, että langat on valittu ajatuksella, joten kiitos valitsijalle.

Eka Penni on nyt luettu eli voin laittaa sen lahjaksi. (tämä vähän hankaloittaa kirjojen lahjoittamista, koska eihän sitä voi käsistään päästää kirjaa, jota ei ole itse lukenut - jonossa on jokunen, jota on toivottu) Tämän nyt sitten paketoin nuoremmalle mummotettavalle. Kaunis kirja, hienoja kuvia ja ennenkaikkea riemastuttavia uutuussanoja eli termejä vähän sinne päin. Tykkäsin lukea. Juonikin oli vähän yllättävä. Epäilen kuitenkin, että voi olla mummotettavasta vähän lapsellinen.

 

 Maanantai 2.12.2024

 

 Hän heräsi hytisyttävään paleluun, eikä ollut ihan varma, missä oli. Vastassa oli vain pimeä hiljaisuus. Varovaisuus pakotti makaamaan liikkumatta paikallaan niin kauan, että jähmeät ajatukset alkoivat kirkastua. Mieleen muistui äkillinen lähtö, eilinen matka ja illan väsymys. Koska menneisyyttä oli liian vaikea ajatella, lienee parasta keskittyä nykyhetkeen. Nyt oli tärkeintä saada lämpöä ympärilleen, joten ylös ja toimeen. 

 

Hän nousi varovasti istumaan kapealla penkillä, kutsui virvatulta ja katseli ympärilleen sen sykkivässä, himmeässä valossa. Huone oli pieni, mutta näytti olevan täysin varustettu satunnaisen kulkijan tarpeisiin. Kamiinassakin oli valmiina puut ja sytykkeet. Äkkiä vain tuli siihen. 

 

Kun lämpö alkoi levitä huoneeseen, hän meni ulos. Illalla oli ollut pilkkopimeä, joten hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä, missä hän nyt oli. Portailla seisten, hän katseli ympärilleen. 

 

Pieni ruohottunut aukio keskellä synkkää kuusimetsää. Kuuset ympäröivät aukeaa alaa läpitunkemattomana muurina. Missään ei näkynyt aukkoa, ei polkua. Jostainhan hän oli yöllä tänne tullut, mutta mistä ihmeestä, ei minkäänlaista jälkeä, ei muistikuvaa suunnasta. No, varmaan suunta löytyisi, kun olisi aika jatkaa matkaa. Toistaiseksi lienee parasta lepäillä täällä, kerätä voimia, miettiä tulevaa. 

 

Hän meni takaisin sisälle, avasi verhot pienen ikkunan edestä ja tarkasteli huonetta tarkemmin. Kamiinan päällä oli kahvipannu, vieressä iso vesisaavi. Aamukahvi tekisi hyvää. Kaapista löytyi kahvipaketti, näkkileipää, kuivalihaa, jauhoja, ryynejä, puolukkasurvostakin. Kyllähän näillä eväillä saisi oivan aamupalan aikaiseksi. 

 

Päivä hupeni nopeasti outoa asumusta tutkiessa, löytyi lisää ruokaa, astioita, vaihtovaatteita ja jopa petattu sänky takaseinustalla. Parasta oli kuitenkin sauna, johon aukesi pieni ovi kamiinan takaa ahtaasta nurkasta. Sauna oli tietenkin valmis lämmitettäväksi, vesikin kannettu pataan ja sankkoihin. Penkillä oli puhtaat pyyhkeet ja avaamaton saippuapaketti. Hän lämmitti saunan, peseytyi, viihtyi pitkään lempeässä lämmössä. Murheet katosivat. Rauha laskeutui taas mieleen. 

 

Kun hän puhtaana, kylläisenä, levänneenä kaivautui tuoksuvien lakanoiden väliin, ei lampaita tarvinnut laskea, uni tuli heti.

 

 

Joulukuu

Viimeisen kerran kalenterissa Koirapoika, seuraavan kerran Fizban. Surua ja syyllisyyttä, kun Koirapojan jätin elämästäni ja outo olo, kun niin kovin paljon samanlainen olio täällä tassuttaa ja kuitenkin täysin erilainen. En ole pitkään aikaan kaivannut muutoksia, mutta väkisin niitä tulee ja väkisin niihin on sopeuduttava. 

(Kolmen tunnin unien jälkeen mieli tahtoo kääntyä varjojen maahan.)

Puikoillanikin lähetti ihanan palkinnon kirjankansikisaan osallistumisesta. Harvinaisen toimivia heijastimia, jotka on helppo napsauttaa paikalleen ja vaihtaa tarvittaessa toiseen asuun. Ja mistä tiesit, että Amerikan pastillit on lemppareitani. Kiitos paljon.

Sohvalta sain kauniin joulukalenterin 

ja AnonyymiAnnelta ja Saukkikselta ison laatikollisen avattavia luukkuja. Ensimmäisessä oli jo vaikka mitä, mm. kiehtova mysteerineule, jota en kyllä nyt taida ehtiä tehdä. Pitää miettiä, koska olisihan se hienoa.

---

Tänä vuonna en ostanutkaan mitään kalentereita vaan tyydyn kaikenlaisiin ilmaisiin, lähinnä liikunnallisiin. Josko kuitenkin jotenkin tästä rupean reipastumaan. 

 

Kaikenlaisia joulukalentereita:

 

https://www.kehoonkoti.fi/f/kehonhuollon-joulukalenteri-2024

Tiluksilla

 

joku ihmetarinakalenteri

 

 Sunnuntai 1.12.2024 

 

Hän lähti liikkeelle aamuhämärissä unen vielä viipyessä silmäluomien takana. Polkua, jonka määränpää oli tuntematon, hänen oli nyt seurattava ja sille hän astui. Hiljaisuuden rikkoi vain askelten tasainen rahina jäätyneellä nurmella. 

 

Polku johti suorana ja selkeänä kohti tummaa kuusikkoa sukeltaen ikiaikaisten puiden havukatoksen alle. Hetken hän epäröi metsän reunassa. Vielä voisi palata menneeseen, jäädä elämään auringonpaisteeseen tasaisen tyytyväistä arkea, pyöriä tutuissa ympyröissä tuttujen ihmisten, tuttujen asioiden, kaiken tutun ja turvallisen kanssa. Epäröintiä kesti kuitenkin vain hetken, yhden ajatuksen verran, edes askelten rytmi ei ehtinyt muuttua, kun hän astui rajan yli. 

 

Puiden alla hämäryys vaihtui pimeydeksi ja suora polku alkoi kiemurrella kuin ei olisi halunnut jatkaa etenemistä. Jalat kuitenkin löysivät reitin helposti, askel keventyi, kun lopullinen päätös oli tehty. Vuosisatainen sammalmatto jousti pehmentäen liikkumista. Enää ei askel rahissut. Hiljaisuus humisi korvissa. Hän tiesi tehneensä oikein. Ryhti suoristui, askel piteni, katse suuntautui eteenpäin, tuntemattomuuteen. Aikaa ei ollut, oli vain matka. 

 

Aika kuitenkin kulki omaa polkuaan. Puiden lomassa alkoi tuikkia satunnaisia auringonsäteitä, pienet eläjät rapisivat karikkeessa, yksinäinen palokärki venytti pitkän, kimeän huutonsa ja lähti lentoon. 

Kulkija havahtui mietteistään. Kuuli metsän äänet, tunsi nälän. Oli aika istahtaa, levätä, avata eväsreppu ja ruokkia itsensä. Metsä tarjosi ison sammaleisen kiven, juuri sopivan korkuisen istuttavaksi, takana vielä runko, johon voi nojata selkänsä ja vieressä kanto pöydäksi. Kulkija hymyili. Tässä oli hyvä olla. Kaikki oli järjestyksessä, oikein. Hän oli yhtä metsän kanssa, metsä hänen kanssaan. Edessä oli vielä pitkä matka, miten pitkä, sitä ei tiennyt kukaan. Paljon varmaan tapahtuisi, paljon tulisi eteen, mutta nyt oli vain rauha.

 

Hän istui kivelle, aukaisi reppunsa, otti voipaperiin käärityt leivät ja alkoi syödä pureksien hitaasti, maistaen leivän tuttuuden antaen katseen vaeltaa puiden rungoilla, sammalten pinnoilla, jossain ylhäällä pilkottavalla taivaalla. 

 

Kuukkeli lennähti oksalle, siirtyi uteliaana lähemmäs. Kulkija mursi palan leivästä, ojensi kätensä, katseli linnun kirkkaisiin silmiin, kun se istuutui kämmenelle jakamaan eväshetkeä toisenlaisen eläjän kanssa. Heillä oli yhteys keskenään, yhteys kaiken kanssa. 

 

Ylös oli kuitenkin noustava, matkaa jatkettava. Onneksi yömaja oli jo lähellä. Sinne saavuttuaan kulkija heittäytyi penkille niine hyvineen ja vaipui sikeään uneen.

 

Mordorin tulet leiskuivat päivänä muutamana.