Luukku 2

Henri Thoreau: Elämää metsässä

 Maa aaltoilee kahisuttaen kuivia lehtiä. Ikimetsän sydän on heräämässä uuteen elämään uinuttuaan tämän oudon maailman kuoren alla historian alusta asti. Kuulumaton syke tuntuu vaimeina aaltoina jalkojen alla vaikka korvat eivät sitä tajua. Karikkeen pienet eläimet nousevat näkyviin vaimeasti mutisten. Syke voimistuu, tasaantuu kumeaksi pauhuksi. Korvatkin heräävät. 

 

"Nytkö se alkaa? Onko tämä se luvattu, se maailmanloppu, se, mistä Vanhat ovat aina puhuneet? Olemmeko me Valittu Kansa?" 

" Tuhoon me joudumme! Tuhoon kaikki! Voi syntymättömiä lapsiani!"

Karikekansan äänet ylittävät metsän sydämen sykkeen. Tuhannet jalat kiidättävät monenmoista pikkuväkeä pitkin maata, suut puhuvat, huutavat, nauravat, itkevät. Varpaisiini osuu kovia, pehmeitä, kuivia, niljakkaita otuksia. En uskalla liikahtaakaan. En missään nimessä halua tallata ketään kuoliaaksi. Jos ei muuta niin ainakin totaalinen kaaos on vallannut tämän metsän osan, jossa me seisomme odottaen, mihin tämä kaikki johtaa. Ei tämän näin pitänyt mennä, mutta mehän emme voi nyt enää asioihin vaikuttaa.

Ketkä me, sinä kysyt. Palataan siihen myöhemmin. Nyt on pakko vain keskittyä tähän hetkeen, hetkeen, joka taitaa mullistaa koko maailman, muuttaa suunnitelmamme, kääntää tiemme eri suuntaan.

Odotamme, odotamme, odotamme.

Kirjapisteet:

Possu 1 

AnonyymiA 1

Kirjankansipisteet:

Pöllö 2