Luukku 6

Margaret Weis – Tracy Hickman: Kevätaamun lohikäärmeet

 Kun emme enää jaksaneet katsella mässäilevien, velttojen, lihavien heimolaistemme elämää, pakenimme erämaihin. Meistä tuli henkipattoja. Meidät sai tavatessa ampua varoittamatta, joten kuljimme aina vain syvemmälle kaupunkeja ympäröivään villiin luontoon, jossa maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys täyttyi lohikäärmeiden siiveniskuista. Sitkeydellä onnistuimme palauttamaan yhteyden heimomme ja lohikäärmeiden välillä. Metsästimme yhdessä, istuimme iltaa nuotioiden ääressä ja kerroimme vanhoja tarinoita. Meitä oli vain kourallinen, mutta pikku hiljaa nuotiollemme hiipi myös haltioita, varovasti, epäillen. Näin jatkui vuosikausia. Lohikäärmeethän ovat ikuisia, eivätkä haltiat vanhene. Yllätys sen sijaan oli, että meidänkin vanheneminen tuntui pysähtyvän. Ihmettelin tätä joskus ja huomasin haltioiden ja lohikäärmeiden vaihtavan tietäviä katseita ksekenään. Rohkaisin sitten mieleni ja kysyin, mitä ihmettä he juonivat. Haltiat katsoivat lohikäärmeitä. Lohikäärmeet katsoivat haltioita. Ja minä tivasin tietoa salajuonista.

---

"Ei kait kukaan halua ikuista elämää, mutta tulen kansan on mahdollista saada pitkä elämä tulimaassa", sanoi lopulta vanha vihreä lohikäärme. "Jos haluatte uskoa elämänne meille, jos teillä riittää rohkeutta, tulkaa mukaan. Lennetään."

---

Ehdotus oli aivan päätön, joten tietenkin sanoin heti:

"Kiinni veti!"

---

Kaikki eivät olleet yhtä innoissaan, mutta osa kuitenkin seurasi esimerkkiäni. Ja niin me lennettiin tänne. Ja varmaan me lennetään taas.

Kirjapisteet:

Possu 4

AnonyymiA 1

Laiskiainen 1

Kirjankansipisteet:

Pöllö 2

Laiskiainen 2

Possu 2

AnonyymiA 1 

Papukaijamerkit:

Puikoillanikin 🐦