Luukku 7

Umberto Eco: Ruusun nimi

 Vaikka en ole koskaan ole tykännyt ihmispaljoudesta tai kaupunkielämästä, tuli hiukan haikea olo, kun lohikäärme nousi siivilleen ja entinen elämä jäi taakse. Kyseessä tuskin oli rakkaus kotiseutuun, ehkä enemmänkin haikeus siitä, etten koskaan enää voisi edes yrittää sopeutua yhteiskuntaamme, enkä koskaan saisi tietää vanhemmistani, suvustani, menneisyydestä. 

---

Ette ehkä tiedä, mutta minähän olen löytölapsi, kasvanut piiskan alla lastenkodissa. Joku minutkin lienee synnyttänyt, hylännyt kirkon portaille ja poistunut, joku ns. paremmista perheistä, koska kapaloni olivat olleet silkkiä. Tämä "parempien perheiden" taakka aiheutti silkkaa kärsimystä. Se oli hyvä syy muutamaan lisäpiiskaukseen, etten vain luulisi olevani jotain. Mutta mitäs menneistä. Minä selvisin. 

---

Meidän maailmassa - sanon meidän, koska siellä minä olen kuitenkin elänyt tähän astisen elämäni - kaikkien perimä testattiin viiden vuoden iässä. Testi määräsi koulun, johon lapsi sijoitettiin. Testaus varmisti, että jokainen sai juuri hänelle sopivaa koulutusta. Kaikkien yllätykseksi minulla oli tämä haltiaveri hyvin vahvana. Testi toistettiin muutaman kerran, mutta kun tulos oli aina sama, pääsin haltiaveristen kouluun. Että minä rakastin koulua! Opin helposti ja nopeasti, enemmänkin kuin olisi pitänyt. Vaikka minua ei hyväksytty oppilaiden ja etenkään ei opettajien taholta, olivat ne vuodet onnellisia. Kaikki se...

---

Oho! Nyt pitää lopettaa tämä menneisyyden kaivelu, sillä tässä hetkessä alkaa tapahtua.

 

Kirjapisteet:

Possu 4

AnonyymiA 1

Laiskiainen 1

Puikoillankin 1

Kirjankansipisteet:

Possu 3

Pöllö 2

Laiskiainen 2

AnonyymiA 1 

Papukaijamerkit:

Puikoillanikin 🐦